Kortit ilman nimeäsi

 




Olemme saaneet joulukortteja ystäviltä.
Niissä on siskosi nimi, isäsi nimi, minun nimi. Somasti samalla rivillä.
Sinun nimesi on puuttunut.

Yritän olla kiitollinen joka kortista, jonka olemme saaneet,
kiitoskiitos.
Sitäkin surullisemmaksi olen tullut kun sinun nimesi on loistanut poissaolollaan.
Se on tuntunut kummalliselta, sillä et puutu elämästäni kuitenkaan,
kokonaan.
Mutta nimesi puuttuminen alleviivaa sitä kauheutta,
johon heräämme yhä joka aamu.
Olet yhä poissa,
yhä muualla.

Mitä tapahtuu sinä päivänä, kun alan vihdoin käsittää,
mitä on tapahtunut?

Kysyin isältäsi,
miksi nimeäsi ei ole ollut yhdessäkään kortissa?
Koska olet kuollut, sanoi isäsi.
Ei kuolleiden nimiä laiteta kortteihin.


Olen eri mieltä.
Nimesi tilalla voisi olla vaikka sydän, tähti tai pilvenhattara.
Tai se kaunein enkelikiiltokuva, mitä on.

Sinulle voi lähettää myös oman kortin sinne jonnekin.
Kirjoitanhan tätä nytkin.
Voi laittaa kirjeitä,
tai kirjoittaa vaikka kirjan.
Ihan mitä vaan.









Moni ystävä oli käynyt jouluna haudallasi, 
en edes tiedä ketkä kaikki.
Kynttilöitä oli tuotu,
ja uusia kukkia.
Sydämenkuvat heijastuvat tummasta hautakivestäsi.
Sylämiämiä.

Jouluruusuja ei ollut kotonamme.
Kaikki ruusut oli tuotu haudallesi.
On niin pimeää,
etten näe ruusuja kuvassa.
Mutta tiedän, että niitä on.
Mikä tärkeintä,
tiedän,
että sinäkin olet.

Matkalaukut

En saa tätä ajatusta valmiiksi.
Mutta ajatuksen alku olisi se,
että traumat ovat kuin matkalaukkuihin pakattuja tarvikkeita.
Pehmeitä, kovia, arvotavaraa, jonninjoutavaa himphamppua.
Kaikkea mahdollista,
uutta ja vanhaa,
järjestyksessä ja sekaisin.

Ja kun laiva uppoaa,
vaikkapa Titanic,
uppoaa osa matkatavaroista sen mukana.
Mitä käy matkalaukuille?
Osa kelluu pinnalla heti.
Osa hautautuu liejuun,
tullakseen löydetyksi joskus,
ehkä,
kenties.

On traumoja jotka piiloutuvat vuosikymmeniksi.
Silti se ei tarkoita, etteikö niitä olisi.
Piilossa, siellä jossain,
pohjasedimentissä.

Osa kelluu pinnalla heti,
jopa ilman laukkua, irrallaan kaikesta,
sekoittuen hiuksiin
ja hukkuvien huutoihin,
joita kukaan ei ehkä kuule.

Traumoilla on tapana piiloutua ja tulla löydetyksi.
Se joka meinaa hukkua,
ei voi kun takertua mihin tahansa kelluvaan,
johonkin joka pysyy pinnalla,
edes jotenkin.
Vaikka toisten traumoihin.
Nimiä ei kysellä,
eikä titteleitä,
kun hätä on suurin.

Kelluva laudankappale, mikä mahtava löytö.
Tai ovi, joka avautui ja sulkeutui.

Kunhan ei vaan upota toista
pysyäkseen itse pinnalla.

Mutta jos traumat painavat tonneittain
ja koko maailman lasti
on pakattu yhteen reppuun,
ei kukaan tällaisen repun kanssa pysty uimaan.
Miksi edes kuvittelit, että sinun olisi pitänyt kestää niin?
Etkö tiennyt,
että taakkaa olisi voitu keventää,
jakaa,
heittää painoa itsestä ulos
eikä vain kasata lisää.

Otan kaikki kivet repusta,
lyijysaappaat jalastasi,
annan tilalle happipullon
ja neopreeniasun, nykyaikaisen.
Ja räpylät.
Ja pari höyhentä.

Uidaan kauaksi täältä.

Meillä on lupa hengittää.
Elämällä on joku tarkoitus,
on oltava,
vaikka olisi
jo kuollut.

Yhtä aikaa kahta aikaa

 



Olen lukenut vanhoja juttujani.

En muista niistä mitään.
En muista edes kirjoittaneeni niitä.
Ja kuitenkin muistan.
Yhtä aikaa
kyllä ja en.


Olen elänyt yhtä aikaa kahta aikaa,
elämää ja kuolemaa,
mennyttä ja tulevaa.

Tai sitten
elämää ja elämän tapaista.
En usko kuolemaan.

Tästä päivästä on vaikea saada otetta,
se lipsuu kuin saippua.
Mutta käsiä pitää pestä
yhä koko ajan, tässä maailmassa.
Lipsutellaan saippuaa.
Saippuakauppias kiittää. Äättik saippuakauppias.

En ole unohtanut sinua,
vaikka unohdin luvun 14.

Nyt muistan,
että taas on 14.päivä.
Eilinen päivä oli valon päivä, Lucia seppelpää.
Ja Luciferus myös.
Kaksi kipinää silmissäsi viimeisenä iltana,
ne olikin perävalot.

Jos neljäätoista ei olisi, 
olisimme menettäneet vielä enemmän.
Olisimme menettäneet sinut jo aiemmin,
ne hetket, kun vielä olit luonamme
neljätoistavuotiaana.

Olen päässäni katkaissut ajan tuolta kohden kun jätit meidät,
kerinyt aikaa taaksepäin.
Ja jos ottaisi kunnon loikan,
pääsisimmekö noiden kipeiden kuukausien yli
aikaan, jolloin olisit taas luonamme, 15-vuotiaana?

Mutta ei niin voi tehdä.
En ole ajan valtias.
Voin vain kuvitella ja kirjoittaa sinut takaisin elämäämme.
Voin vain muistaa sinut,
olla unohtamatta,
ja rakastaa sinua
aina.

14

 

Yritän neuloa jotain.
Lasken alussa silmukoita:
2 4 6 8 10 12 16 18...


Ihmettelen,
kun luvut ei täsmää.
Lasken uudestaan
2, 4, 6, 8, 10,12,16,18...

Sitten huomaan, että luku 14 jäi pois.
Sinä jäit pois.
Kipu oli minulle taas liikaa.

Jätit meidät 14-vuotiaana,
14.päivä.
Ja tieto vahvistui tiistaina noin kello 14.

Tänään on ollut taas tiistai.
Sekä puhelin että tietokone lakkasivat toimimasta klo 14.
Kuinka ollakaan.

Jos tuota lukua ei olisi, olisitko vielä kanssamme?
Jos 14.päivää ja tiistaipäiviä ei olisi, olisiko elämä yhtään helpompaa?
Jossittelun ja dissoilun uudet ulottuvuudet.

Kumpa tuota päivää ei olisi koskaan ollutkaan.
Päivä, joka jakoi ajan tuhansiksi hajonneiksi atomeiksi ja pienhiukkasiksi.

Ja aina kun luulen, että on päästy edes vähän eteenpäin,
hajoan
taas.

kuva:
kansallisgalleria.fi

Puhelimessa

 

Soitin kirjastoon.
Puhelimeen vastasi ihminen,
jolla sinun nimesi.
Hän lausui ääneen Sinun nimesi.
Miten kauniisti se soi !

Aika pysähtyi,
hetkeksi.
 
Hänellä oli sinun nimesi. Sinun nimesi kerrottiin.
Ajattelin (taas), että se olit sinä.
Että et ollutkaan kuollut, vaan olit kirjastossa töissä,
kasvanut aikuiseksi.
Sinulla oli uusi elämä ja työpaikkakin.
"Ole mulle vähän aikaa hän."

Saimme asian hoidettua.
Puhelun lopuksi kerroin kaunisääniselle virjailijalle,
että minulla oli samanniminen tytär,
teillä oli vasta nimpparitkin, onnea,
hieno nimi,
ehkä vähän harvinainen tänä päivänä,
kiitos hyvästä palvelusta,
Hilma.
Ja suljin puhelimen.

Ja itku tuli,
pitkästä
aikaa.

Olin vain hetkeä aiemmin sanonut,
että minulla oli saman niminen tytär.
Eikö ole enää?
Missä hän on?
Miten niin OLI?
Miten tässä näin kävi?
Missä Sinä olet?

Itkin.
Itkin.
Itkin.

Itkin.




Onneksi on vielä koira, jota halata.
Onneksi
sain tämän itkun,
se kuitenkin puhdistaa,
raivaa tilaa
jollekin,
ehkä.

Illalla
itkin vielä vähän lisää.

Maan syli

 


Saat sen mistä luovut,
kirjoitti joku viisas
joskus.

Olit pieni tyttö, kun luin kirjan,
enkä muista siitä enää kuin nimen.
Silloin en vielä tiennyt, 
mistä kaikesta
tulisin vielä luopumaan.

Onneksi en tiennyt vielä sitä kaikkea kivun määrää,
jota tulen kohtaamaan.








Kun tuska käy sietämättömäksi, ajattelen etten ole luopunut sinusta,
vieläkään.
En vain pysty tekemään niin.

Ajattelen että olet täällä,
mutta verhon takana,
hieman piilossa,
tai jossain.
Kuitenkin olet.
Onneksi on oikeus ajatella.

Yhä ja vain totuttelen
ajatukseen poissaolosi läsnäolosta.
Yritän totutella.
Miten vaikeaa se on. 
Usein aivan mahdotonta.

Mutta
jos "luopuisinkin" sinusta kokonaan,
tulisitko takaisin?
Miten se olisi mahdollista?
Miten tulisit?
Miten saisin sinut takaisin,
jos luopuisin sinusta?
Jos Tommy Hellsten olisi oikeassa,
niin... 
Melko kinkkinen ajatus.

(taidan olla sekoamassa. menen nukkumaan. paitsi etten oikein voi levätä.
niinä päivinä kun ahdistus ottaa vallan
ja satuttaa vain lisää,
yhä isommalla volyymilla,
ei voi kuin yrittää etsiä jotain keinoja sen helpottamiseen,
jotain, melkein mitätahansa
kestä kestä kestä
tee jotain,
ja kestä sekin ettet voi tehdä.
oli syy se tämä tai toinen,
korona ja muut,
kreisit ajat,
kielletään melkein koko elämä,
kestä oma ja myös muiden tuska,
epäoikeudenmukaisuus,
järki ja järjettömyys,
logiikan puute,
kaikki.
Hengitä.
Se riittää.

Kunhan et vain sairastu siitä hengittämisestä.
Niin sairasta taas, että se melkein ainoa pakollinen, mitä meillä on (hengitys), sairastuttaa.
Jo aiemmin, sisäilmapulmat.
Ja nyt, ulkoilmapulmat, muut ihmiset, kukavaan voi olla viruksen kantaja,
pelkopoliitiikkaa,
foliohattujen vastalauseita,
en lähde niihin mukaan,
yritän ymmärtää, ajatella laajasti, kestää kaiken,
paitsi etten kestä,
tänään.

Se lohtu, että sinä olet turvassa, että sinun ei tarvitse enää kestää
sitä mikä olisi liikaa, sietämätöntä. Paitsi että uskon että olisit osannut
ratkoa tämän maan pulmat, fysiikan ongelmat,
vaikeimmatkin yhtälöt.
Mutta jätit meidät.
Kai sillä on joku tarkoitus?
Mikä?
On kai pakko avata tämä sulku
ja rönsy.
Menin metsään.)





Maasta olet tullut, maaksi tulet muutumaan jne.


En löydä paljon muuta lohtua kuin sen maan, joka meitä kannattelee.
Maan pitää jaksaa kannatella nämäkin ajat,
tämä tuska.

Maa antaa meille lähes kaiken tarvitsemamme.
Ja lopulta
maa ottaa syleilyynsä sen, mikä meistä jää.

Maa on niin kaunis,
kirkas Luojan taivas.

Kiitos maa,
kun olet.
Ja pidät huolen,
siitä lopusta.



Ehkä jonain päivänä
yllätyn vielä.

Ehkä emme tiedä kaikkea
vielä tänään.
Onneksi.

Surun värit

Taas näitä erikoispäiviä ilman sinua.
Ei tähän totu ikinä, vieläkään, never.
Itsemurhan viemien muistopäivä oli tänä vuonna 15.11.,
lapsen oikeuksien päivä 20.11.
ja oman nimesi päivä
tänään.

Saadaanpa sentään valoa pimeään,
kun olen vienyt taas kasan kynttilöitä
haudallesi
ja 
muistopaikallesi, sille jonka itse merkitsit 

lähtemällä täältä.

Missä olet? Mitä kuuluu?





Suru ei ole loppunut, vaikka aikaa kuluu.


Välillä yritän raivata jo tilaa muullekin.
Viikolla sain itseni kiinni nauramasta hassulle radio-ohjelmalle.
Ääni kuulosti oudolle;
lähtikö se tosiaan minusta?
Luulin, että nauru olisi loppu,
samoin kuin kyyneleet.

Mutta suru ei poissulje muuta, kokonaan,
vaikka usein onkin siltä tuntunut.
Mikä on se piste, jossa suru muuttuu kaipaukseksi?
Voiko sitä rajaa ylittää tämän elämän aikana?
Mitä tämän jälkeen tapahtuu?












Suren sitä, miten jätit pikkusiskon.
Näetkö, miten upea nuori neiti hänestä on tullut?
Huomasitko, miten hienosti hän ratsasti tänäänkin?
Aiemmin vieraalla hevosella, joka oli jännittynyt,
kuitenkin kuin sisko olisi liidellyt tämän kanssa ikänsä.

Sinäkin olisit saanut jatkaa harrastuksiasi
ja elämää
voinnin niin salliessa.
Olisimme voineet auttaa sinua.
Mutta julman hoitamaton sairaus päätti toisin
ja vaihtoi ajan merkityksen.
Halusit nitistää sairauden itsestäsi,
joutuen samalla jättämään meidät.








Kuinka vahva olitkaan, että pystyit tekemään niin.
Yhä tarvitsen suruhattuani.
Yhä ymmärrykseni lisääntyy hieman,
arastellen, 
joka päivä.

Surun väri on sinisen musta, 
kun puiden siluetit heijastuvat sinertävän tummasta lammesta.

Nämä värit ja maisemat
ovat kamalinta, mitä tiedän.
Mutta siinä kamaluudessa
pitää vain oppia elämään.

Oli pakko ajaa vielä haudallesi.

Ihan kuin olisit soimannut minua siellä tänään.
Että et muka tarvitsisi niin montaa kynttilää,
että vähempikin riittäisi.
No kamoon, on sentään nimipäiväsi!
Eikä mikään määrä kynttilöitä tai kukkia edes voisi osoittaa
sitä kaipauksen määrää, jota tunnen sinua kohtaan,
rakkaamme.

Kynttilöitä oli tänään kahdeksan.
8

Käännä se toisinpäin,
niin tiedät,
minkä kokoinen
on äidinrakkaus.

Nämä ruusut sait mummultasi!

Hyvää nimipäivää, rakas Enkelilapsi !

Epäuskoa

 












Voi hyvänen aika.
En vieläkään tahdo uskoa, että olisit kuollut.
Vaikka iso pahvilaatikollinen tuli kotiin, ja siellä uudet jalalliset hautalyhdyt.
Ne on vain kynttiläjuttuja.
Ja pahvilaatikko.
Paljon pehmusteita.
Miten voisit olla muka kuollut?
Vaikka laatikon teipit kirkuvat punaista,
en usko.
Puuilo puuilo, siinä lukee. 
Mitä iloa siitä että olisit kuollut?
Kun en usko, saan olla iloinen,
edes joskus,
vaikka asetan lyhdyt hautakivesi viereen.
Onneksi en ymmärrä kaikkea.
Tarvitsen paljon pehmusteita.

On ollut niin paljon muitakin vastoinkäymisiä,
että menehtymisesi ei vain mahdu tajuntaani enää.
(Jos on koskaan mahtunutkaan?)
Ulkoistan sen.
Olen kyllästetty muilla murheilla.

Sinä olet elävä,
rakkaani.

Mutta miksi en näe sinua?
Miksi en ole tehnyt sinulle ruokaa aikoihin?
Miksi et tarvitse mitään vaatteita?
Miksi en ole kuullut lauluasi aikoihin?
Miksi sinua ei tarvitse kuskata minnekään,
ei ehtiä, olla ajoissa tai vähän myöhässä?
Harkat eri paikoissa, ajat vaihtuvat,
miten pysyn mukana?

Nyt olet aina mukana.
Kysyn yhä
miten menee, mitä kuuluu?
Voitko jo paremmin?

Et ole kuollut.
Et minulle.

Olet edesmennyt.
Edeltä mennyt, 
sinne jonnekin.
Mennyt, menevä
ei voi olla kuollut.
Menevällä,
menneellä
tarina jatkuu,
ainakin tarina.

Toivottavasti siellä on asiat ok.
Teitä on iso joukko.
Perästä tullaan,
kun aika on.

Sitä ennen:
voithan hyvin rakkaamme?
Kerro terveisiä
tutuille,
vanhoille ja uusille.

Pidättehän huolen toisistanne?

Vuotoja

On ollut niin rankkaa,
että en ole voinut kirjoittaa.

Vanhat surut alla koko ajan,
niiden päälle uudet murheet,
yhteensä ylitsevuotavaiset.
    Padot murtuvat liitoksistaan... Painetta, painetta.




Aivoverenvuoto. Yksi sukulaisista on sairaalassa vieläkin,
halvaantui.
Viemärivuoto. Vesivahinko vaurioitti kotimme taas, remppa meneillään,
kuivatellaan.
Tietovuoto. Niinpä olen yksi uhreista minäkin, paikka, jonka nimeä en halua sanoa.
Yksi tuhansista.

Mitä seuraavaksi?

Veljellä syöpä, leikattiin. Odotetaan.
Leikkuriin menen minäkin. Pikkuvikoja.

Mutta täällä ollaan.
Lillutaan laineilla.
Henkäys kerrallaan.
Se riittää.
Sen pitää riittää.
Se riittää.

Opetit minulle, mitä on rakkaus.
Opetit minulle, mitä on äitys.
Opetit minulle, mitä on kaipaus.

Opetit minulle, miten eletään sen pahimman menetyksen jälkeen,
mitä kuvitella saattaa.
Miten sen jälkeenkin on elämää, vaikka
melkein kaikki on mennyt.
Aina jotain jää.
Aina jotain.
Aina.

Tänään en halua ajatella. Kun totuus on liikaa. En pysty ajattelemaan,
että olisit kuollut. Et ole sitä minulle.
Loihdin itselleni valemaailman, vaikka psykoosin, ihan mitä tahansa,
että kestäisin nämä tuskat. 

Pidän sinut elävänä, rakkaimpani.
Yhä poltan kynttilää, että näkisit tulla kotiin.
Yhä pidämme vaatteita kaapissasi.
Yhä luulen, että näin sinut, edes silmänräpäyksen verran luulin niin.
"Ole mulle vähän aikaa hän."

Ainoa, mihin ajatukseni yltää: olet turvassa. Sinun ei tarvitse kärsiä enää.
Et ole näiden uusien vuotojen uhri, et minkään niistä.
Näit maailman, myös sen julmuuden. Yritit paljon, ehkä liikaakin.
Uuvuit. Poltit siipesi. Hajosit. 
Mutta nyt et kärsi enää.

Olet turvassa ja tallessa, jossain paremmassa paikassa.
Siinä on lohtu.
Odota meitä.
Olethan siellä?
Odotathan meitä.

Surupäivän tasaus

Rakas H !

 

Eilen oli syyspäivän tasaus.
Olemme lähteneet matkaamaan kohti pimeää.
Valon määrä vähenee.

Eilen oli myös surupäivän tasaus.
Oli tasan kaksi vuotta hautajaisistasi.
Kaipauksen määrä lisääntyy.

Mitä enemmän aikaa kuluu,
sitä enemmän on aikaa siitä, kun viimeksi näimme.
Hirvittää matkata sinusta fyysisesti kauemmas.

Mutta mitä enemmän aikaa kuluu,
sitä pikemmin kohtaamme uudelleen.
Onhan sekin jotain.

Tänään on kuolleiden lasten päivä.
Kuinka sattuikaan, vain päivä hautajaispäiväsi jälkeen.

Ei tähän totu ikinä.
Eihän se, joka teki eläväksi ja äidiksi, voi kuolla.
Mutta näin kävi.
Se pahin tapahtui.
Kuolit pois.
Jätit meidät, lähdit.

Mitä minusta jäi?
Miten tästä eteenpäin?


Hautakuoppasi oli syvä.
Seinät sileät.
Hiekan eri sävyjä, raitoja.
Reunoista törrötti vähän juuria. 
Katkenneita.
Matkalla ei-minnekään.

Maa otti sinut syliinsä.
Maa saa kantaa minunkin tuskaani.
Se on meidän yhteinen maa.

Maasta olet tullut,
maaksi pitää sinun jälleen tuleman.
Siinä välissä: elämä.

Hautapaikkasi ennen Sinua

23.9.2018

K

Ilman aikamuotoja

 

Kävin pitkästä aikaa haudallasi. 

En ollut yksin.
Elämäämme tullut uusi ihminen kysyi,
minkälainen sinä olit?

En pystynyt sanomaan, minkälainen olit. 
Mielestäni olet,
olet edelleen, aina ja jokapäivä.
Mutta oli vaikea sanoa niinkin.
(Koska olimme haudallasi, olethan kuollut, mutta minulle elävä. Haluan ajatella niin.)

Kerroin sinusta lopulta niin, että häivytin koko olla-verbin pois.

Kerroin vaan kuinka pidetty, ihana, lahjakas, upea, ja sitä rataa,
mutta kuinka et osannut arvostaa itseäsi, etkä saanut tarpeeksi hoitoa, oikea-aikaista,
hoitovirheet, kohtalokkaat,
mutta oikeasti: ihana, pidetty, rakas, supertyttömme.
Niin paljon oltaisiin voitu vielä tehdä.
Aina rakkaamme.
Aina muistoissamme.

Pikkusisko löysi sinun vanhat housusi, juuri sellaiset Mollyt jotka hän olisi halunnut.
Ja löysi sitten kaapista sinun vanhat, ihan hyvät, ehkä vähän isot, kuitenkin sopivat. 

Kuulit varmaan miten hän kiljui onnesta. Kiitä siskoasi, sanoin. Tuliko kiitokset perille?

Illalla sytytin kynttilän portinpieleen ja se paloi vielä tänään,
vaikka haudalla käynnistä on kolme päivää.

Mutta tänään tuulee niin kovaa, että puhalsin kynttilän sammuksiin,
ettei tuuli sitä kaataisi.

Ilman aikamuotoja, 

monenlaisia...

.

Jonakin päivänä

On taas se aika vuodesta,
jolloin jokainen ajatuksen sirpale muistuttaa sinusta.
Voin sanoa taas,
sillä tämä on toinen kerta.
Monikon ensimmäinen ilmaus.

Kaksi vuotta sitten tänä päivänä
olit vielä elävä ja oleva.

Mutta sisältä syöpynyt,
sairauden sumuttama,
kahlitsema,
muualle muuraama,
tuulien tuivertama.

Kuitenkin
kuoresi pystyivät vielä:
siivoamaan huoneen,
aloitamaan koulun,
hymyilemän ystävälle
(joka otti sinusta kuvan)
ja muistuttamaan 
äiti murrosikä on keksitty.

No niinpäs olikin.
Olit kirjoittanut itsellesi ohjeet:
Smile. Pretend happy. Act normal. Don´t talk about death.

Et ollut vielä mennyt, kokonaan.
Olin sinusta huolissani.
Et halunnut kampaaja-aikaa, vaikka vähän aiemmin olit halunnut.
Et halunnut valopöytää, vaikka se oli ollut sinulle tärkeä.
Et halunnut uusia vaatteita, reppua.
Uusi kalenterisi oli pienin mahdollinen
ja musta.

Sinne mahtui kuolema,
suunnitelmista suurin.

Mutta en tiennyt siitä.
Kun kukaan ei tiennyt, tarpeeksi.

Äiti sulla on nätit hiukset.

Äiti tykkäätkö ajaa autoa? 

Vastasin että tykkään,
jos ei satu minnekään
ja matka sujuu.
Ja siitä se jossittelu vasta alkoikin.

Ihan kuin olisit halunnut varmistaa, jaksanko ajaa
muistopaikallesi
ja haudallesi?
Ja että kestäisin hiuksiani,
nahoissani,
itseäni.

Olit leikannut itsellesi
melkein samanlaiset hiukset
toki puolet paksummat
ja aina kauniimmat.

Minun on jaksettava.
Lupasin jaksaa sanomalla, että tykkään ajaa.
Tykkään, vaikka en haluaisi.
Tykkään,

koska on pakko

mennä eteenpäin,
vaikka haluaisin mennä taaksepäin,
kopata sinut syliin ja sanoa,
että olen tässä,
kaikki järjestyy,
asiat kyllä lutviutuvat,
ajan kanssa,

jaksetaan vielä hetki
yhdessä,
äiti on tässä,
luonasi.

Mutta en voi sanoa mitään.

Olet kuollut.
Poissa.

Enkelilapseni.
Rakkaani.

Jonakin päivänä

istut kuitenkin
auton kyydissä
kulokkeet korvillasi.
Hiljaisena, mutta olevana.
Katsot maisemaa, jonka ohi ajamme,
yhdessä.

Kringe.

Sherlok.





Jatkan matkaa.
Kuljet mukana,
aina.

Reikä sydämessä

Monen monta vuotta toivoin saavani koiran.
Sydämessäni oli pitkään "koiran kokoinen reikä."

Kun koira vihdoin hyppäsi syliini,
nuolaisi naamaani ja asettui taloksi meille,
oli hyvä olla.
Koira oli kotona.
Entinen koditon tarjosi kodin toiselle kodittomalle:
win win.
Ja niin rescue-koira löysi uuden paikkansa,
tappotarhalta pelastettu;
särkyneet sydämet löysivät toisensa.

Toissakesä oli kuuma ja hikinen.
Ämpäreissä oli kasteluvesiä,
ettei puutarha nääntyisi.
Moni kimalainen tai ampiainen oli hukkua saaveihin,
mutta pelastin niistä melkein kaikki,
samoin puutarhan kuivumiselta.
Minä, suuri "sankari" ja luonnonystävä.

Mutta omaa lastani en voinut pelastaa.

Kumpa olisikin
vain reikä sydämessä.

Sen sijaan,
ammottava aukko koko kehossa,
joka solussa,
koko maailma säpäleinä.

En tiedä, onko mahdollista saada
niin isoa aukkoa
ehjäksi millään?
Edes hieman eheämmäksi.

On ollut päiviä, että sattuu karvan verran vähemmän.
Mutta sitten mennään taas,
sinne missä pohjaa ei ole.


Kun kaipaus on pohjaton.
Suru sanaton.
Rakkaus ääretön.

 (rakas koiramme paikassa, jossa tyttömme hengitti viimeisen kerran)

Been there done that

"Been there done that"
luki teepaidassasi,
kun olit tällä samalla kesämökillä
vuosia sitten
kanssamme ja luonamme.

Harjasit järven pohjaa, kalliota puhtaaksi levästä
tomerana,
ettei kukaan liukastuisi,
että voisitte uida pikkusiskon kanssa
ilman hiukkaskylpyä.

Tiesit mitä teit,
päättäväinen ja rohkea tyttö.
Ja sellainen olit loppuun asti,
silloinkin kun lähdit viimeiselle uimareissullesi
vajaat kaksi vuotta sitten.

Olisitpa uskonut,
että ansaitsit elää,
silloin ja aina.
Ei elämää tarvitse ansaita mitenkään.
Riittää että on.
Olisit riittänyt,
juuri sellaisena kuin olit.
Ja olet yhä.

Yksi vuotta yksitoista kuukautta ja kaksi päivää
ajanlaskun alusta.
Ikävä on taas pohjaton.

Järvellä on pohja,
sileäksi hioutunut kallio,
muisto jääkaudesta.

Mikä on minun kallioni?
Missä toivoni lepää?

Jospa harjaisit kaipaukseni niin kirkkaaksi,
etten tuntisi enää tuskaa.
Kokisin ja näkisin vain sen,
mikä on ollut tärkeintä,
ja yhä on.




Näin unta, että sinulla oli ollut keltainen jopo,
joka myytiin ystävällesi, koska et tarvinnut sitä enää.
Ihmettelin,
miksi et tarvitse?
Olit kuulemma niin surullinen, ettet halunnut enää värejä.

Ajattelin unen läpi, että ainakin olet joskus ollut onnellinen,
olihan sinulla keltainen jopo.
Ja heräsin.
Ja itkin,
itkin.

Ystäväsi oli saanut kaupan päällisiksi vaaleanpunaisen pipon,
jossa oli iloinen tupsu.
Sekin oli sinun entinen.

Heräsin, ja pesin järvivedellä
(sydänverellä)
sekä keltaista, että vaaleanpunaista.
Kyyneleet sekoittuivat veteen.
Auringon silta, keltainen.




(kesämökillä 16.7.2020)

Juhannuksen jälkeen

Haluaisin ottaa sinut mökkireissulle
näkemään joutsenten kolme poikasta,
kymmenpäiset sorsueet
ja sen kuinka yritän uida,
vaikka pelottaa että vesi vie minutkin.

Haluaisin,
että pelaisit pöytätennistä kesäyössä siskosi ja serkkujesi kanssa,
väläyttäen hymysi ja heilauttaen hiuksiasi,
tietäen aina sen mikä jutuista on paras
ja osoittaen itsevarmasti,
kuinka kringe äitisi on.

Haluaisin kuulla mielipiteesi koronakeväästä,
ysiluokan päättymisestä ja tulevista lukiovuosista,
siitä kuinka olisit halunnut muuttaa pois kotoa
ja olisimme vääntäneet asiasta, tai ainakin keskustelleet,
ehkä päätyneet jonkunlaiseen kompromissiin
tai ainakin elossa olevaan ratkaisuun,
ratkaisuihin.
Sillä niitä olisi ollut,
vaihtoehtoja.
(Mutta et nähnyt niitä enää.)

Olisin halunnut saada pitää sinut luonamme näinäkin hetkinä,
niin että arki ja juhla olisi jaettu,
menneisyys ja tulevaisuus,
yhdessä ja erikseen,
kuitenkin olemassa ollen.

Haluaisin,
että näkisit oman hautakivesi,
miten ihmeellinen se on iltaisin takaa päin,
kuinka se nurjakin puoli voi yllättää kauneudellaan,
tiesitkö?

Haluaisin, olisin halunnut.
Ei minulta kysytty, mitä haluan.

Vaikka olet kanssamme, et ole.
Olet siellä toisella puolen,
siellä jossakin.
Oletko kaukana vai lähellä?
Kuuletko, näetkö meitä?

Muistutatko olemassaolostasi silloinkin,
kun luulen ettei mitään muuta ole
kuin menetys,
kaipaus
ja ikävä?

Ja nämäkin kukat vein haudallesi.
Seuraavaksi kimpun päivänkakkaroita.

Todistus

Jonakin päivänä suru on niin pohjaton,
että mikään määrä haudalla käymistä,
olemista,
istumista,
tekemistä,
hengittämistä,
ajattelemista,

hengittämättä jättämistä,
ajatuksen lomauttamista,
tekemättömyyttä,
uusien näkökulmien etsimistä,
vanhoihin tulokulmiin palaamista,
samojen kukkien yhä uudelleen kastelemista
tai uusien istuttamista
ei
 vaan 
   riitä.

Sellaiset päivät on nyt.

Sinun piti saada peruskoulusi valmiiksi;
todistus käteen,
elämä eteen,
hiukset hulmuten uutta kohti.








Mutta olenkin haudallasi.
Nimesi on kaiverrettu mustaan kiveen.
Ja se rippiristi, joka ei koskaan ehtinyt kaulaasi.

Kivestä näkyy oma kuvajaiseni,

heijastus ihmisestä,
haamuäiti.

Ei tässä näin pitänyt käydä.
Ei tällaiseen totu koskaan.





Enkelipatsas haudallasi sai ympärilleen hattarapilven,
vaaleaa ja vaaleanpunaista.





    

     Putoan pilveen minäkin,
pohjattomaan ja reunattomaan aikaan,
     jolla ei ole alkua eikä loppua,
ei laitoja,
     ei edes nimeä.
Se ei ole kuolema eikä elämä,
     vaan jokin siinä välissä,
itsemme ulkopuolella
    mutta silti osana ymmärrystä,
ehkä joka solussa
    tai solujen vieressä?

Olen osa sitä ja en,
yhtäaikaa sisällä ja ulkona,
aina vähän vinksallaan.

Kuka ottaisi kaipuusta kopin
ja sanoisi, että tämä on kaipauksen pohja,
tästä eteenpäin ei voi edetä ?

Kuka määrittäisi tuskan maksimiannoksen:
tämä riittää
(yhdelle ihmiselle),
tästä eteenpäin
ei-voi-muuta-kuin-helpottaa.

Kuka auttaisi kestämään ne päivät,
kun poissaolosi tihenee,
ikävä alleviivautuu joka sekuntiin.

Olen väsynyt kysymään,
kysymysmerkit on loppuneet.

Kyynelten tilalla kuuma tyhjyys,
kuivuneet kaivot erämaassa,
silmien hiekat.

Olet mennyt.
Olet pois.
Olet muualla.
Et palaa.
En voi halata sinua.
En voinut onnitella sinua hienosta todistuksestasi, enää.


En voinut muuta
kuin ostaa kolme ruusua haudallesi,
kukkivan pelakuupilven viereen.
Onnea onnea onnea
yläkoulun "päättänyt" enkelilapseni!
Itkisin, jos voisin.

Kunpa kokenut terveydenhuollon ammattilainen
olisi toisin toimimalla nähnyt hätäsi,
ja tämä kohtuuttomista kohtuuttomin potilasvahinko, hoitovahinko,
hoitovahinkojen supersarja
olisi jäänyt toteutumatta.

Kunpa, jos,
ja mikäli kokonaisvastuu olisi kannettu.
Muttakun ei kannettu.
Kirjoitin kymmeniä sivuja potilasvahinkokeskukseen, ja yhä odotan,
saatko oikeutta edes jälkikäteen.
Näin kävi.
Tässä ollaan.
Henkäys kerrallaan.

Muistopaikan polulla
oli lemmikki yllättänyt.
Se oli pukeutunut vaaleanpunaiseen,
sininen kukka.

Luin viestisi:
Forget me not!
Forgot you not.

Muurahainen ja sipuli

Viime vuonna tähän aikaan
kävelin pellon laitaa.
Illan pitkät varjot  metsän reunassa paljastivat
kehoni muodot,
ihmisvarjon,
tumman ja karhean.

Tuntui kuin minua ei olisi ollut.
Silti kävelin koiran kanssa,
hiljaa,
tunnottomin jaloin.

Ihmettelin.
Miten minusta voi tulla kokonainen varjo,
vaikka niin iso osa minusta
puuttuu
ja olen aivan rikki?


Eilen
katsoin tuota samaa varjoa.
Se olin taas minä,
varjo minusta,
ihmeen kokonainen kuitenkin.
Ulkonäkö voi pettää,
petti sinun kohdallasi
ja pettää taas.
Yksi vuosi selvitty taas,
mutta vain jotenkin rämpien.

Tänä keväänä varjoni näyttää säkiltä,
taas karkealta
ja hyvin muhkuraiselta,
joka kuitenkin raahautuu
yhä jonnekin,
eteenpäin.

Ehkä sitkeys vielä palkitaan?

Ihmettelin miten niin ohuet jalat
jaksavat kantaa niin suuria taakkoja.

Eilen
seurasin myös muurahaista, jonka taakka
oli neljä kertaa hänen itsensä mittainen.
Ajattelin että se muurahainen olen minä.

Sillä ajatuksen hetkellä
toinen muurahainen tuli apuun,
ja ne jatkoivat taakan kantamista
yhdessä,
valtavan taakan jakaen.


Ajattelin, että ehkä minäkin selviän,
jos en ole yksin.


 

Sitten kävin haudallasi.
Ystäväsi on käynyt tuomassa ruusuja.

Kaunis ajatus,
ystävyys,
ystävä.
Kauniit ruusut,
mutta juuriltaan irti leikatut
nahistuvat nopeasti,
ovat kuolleita,
silti kauniita ja tärkeitä,
kuten sinä.






Syksyllä haudalle piilottamani sipulit ovat tuottaneet yllätyksiä:
kauniita helmililjoja,
violetteja krookuksia
sekä yhden valkean.
Olin unohtanut sipulit
koko talveksi,
kasvoivat silti!


Kävin myös muistopaikallasi.
Sinnekin on tullut kevät.
Havujen joukosta puskee läpi elämän värejä:
vihreää, oranssia, sinisen koko kirjo.
Ja taas yksi valkoinen.


Onko niin, että elämä voitttaa kuoleman?`
Että kuolemankin jälkeen on elämää?
Että kaikki ei ole tässä,
olemme enemmän
kuin me itse, rajamme,
varjomme ja taakkamme?


Ehkä maanpäällinen elämämme
on kuin se sipuli äiti maan syvyyksissä,
joka kukkii
vasta rajan toisella puolen?

Pääsiäisen jälkeen

Tänään on vuosi ja kahdeksankuukautta siitä,
kun astuit ovesta ulos,
teit viimeisen retkesi täällä
ja siirryit
ajan toiselle puolelle.






Heihei mitä kuuluu?

Vietetäänkö siellä jossain pääsiäistä?

Tällaiset pajunkissat kasvavat lammellasi.
Ehkä tiedätkin.




Näetkö miten urheasti yritin uskoa taas siihen,
että kohtaamme vielä,
että olet turvassa ja tallessa siellä jossain?


Näitkö, miten yritin skipata pitkäperjantain tuskan ja kärsimyksen
(koska niitä on ollut ihan tarpeeksi omastakin takaa)
ja keskittyä lähinnä pääsiäisen valoisampaan puoleen?

Ja sitten alkoi sataa.
Huhtikuussa sataa ehkä enemmän kuin koko talvena aiemmin yhteensä.

Ja sitten kivut palasivat.
Toisille tuli pääsiäinen, tuska ja kärsimys loppuivat.
Minulla tuskat alkoivat, taas.
Käänteinen järjestys, tässäkin.
Otin lääkettä,
ja vielä vähän lisää lääkettä.
"Ja sitten kivut helpottivat",
 aion sanoa huomenna.

Kaikkeen kipuun ei ole
lääkettä tai hoitoa.
Tai jos on, voi tulla lisää ongelmia, yhä suurempia haasteita.

Aina ei käy niin.
Sinulla taisi käydä niin.

Luulit vian olevan vain sinussa
ja että kaikki on kokeiltu?

Et sinä ollut viallinen.
Eikä kaikkea ollut kokeiltu.
Vaikka mitä olisi voitu tehdä vielä,
jos aikaa ei olisi viety pois.


Mutta nyt on näin.
Kun kaikki kääntyi väärinpäin.

Olit särkynyt, mutta et viallinen.
Nyt me kaikki olemme
rikki.




Silloin
tuuli mahtuu puhaltamaan.
Voi tuulla eri suunnista,
lumisateella,
räntäsateella,
ilman.

Ja sitten tyyntyy
ja jostain raosta paistaa
uusi aurinko.
Uudet alut,
uusi elämä.

Kristus nousi kuolleista,
kuolemalla kuoleman voitti
ja haudassa oleville elämän antoi?

Kumpa voisin uskoa niin.
Kumpa voisin tuntea näin.
Kumpa. Voisin.
Ehkä voin.

Jos en olisi rikki,
en tiedä
pystyisinkö näkemään
tarpeeksi?

Sweet Sixteen

Rakas lapseni siellä jossain!

Huomenna täyttäisit kuusitoista,
jos olisit tämän maailman ajassa.

Siellä missä olet
ei taida olla aikaa
eikä tietoa
korona-pandemiasta,
käsienpesusta,
poikkeustilasta,
hallituksen tiedotustilaisuuksista,
sekavasta kriisiviestinnästä,
Uudenmaan uusista asetuksista,
poliiseista näillä rajoilla,
hengityssuojista tai niiden puutteesta,
yhä uudelleen käsienpesusta,
sairauksista tai niiden riskeistä,
uusista järjestelyistä,
kotona-viruksesta,
maailman tilasta,
käsienpesusta niin että sattuu
ja kädet jo haavoilla ?

Lohduttaudun ajatuksella,
että sinä olet turvassa ja tallessa.
Eikä sinun tarvitse pestä käsiäsi !

Et voi sairastua enää,
etkä tahtomattasi sairastuttaa ketään,
niin kuin me kaikki muut.


Olet jättänyt meidät jo
ikuiseen ikävään,

itkuun ilman kyyneliä,

ihmettelemään

miten
elämä
kuitenkin
voi jatkua

ja jatkuu
(aina jollain tapaa)

vaikka maailma on sortunut.





Silti maa
on kantanut jalkojen alla,
tehnyt jopa hedelmää.




Tulvat laskevat aikanaan,
epidemia väistyy,
sade kastelee maan
ja kevät kohisee,

eteenpäin.

Erakkomehiläiset puurtavat yksiöissään,
kimalaiskuningatar lähti lennolle,
koira söi sisiliskon (ilman häntäpaloja),
leskenlehti kukkii,
palokärki nakuttaa tihennettyyn tahtiin,
ei sos.sos.
vaan kevät, kevät!

Töyhtöhyyppä on palannut

ja mustarastas,
hanhet,
joutsenet,

ensimmäiset perhoset.

Pikkusisko touhuaa kuten ennenkin,
huomaathan,

kännykän kuoret, uusi paita, kynsilakka, omat jutut.
Sinulla on ihana sisko
ja ihana sisko olit itsekin.



Olet poissa,
mutta kaipaamme sinua
osaksi tätä maailmaa.


Onneksi
kuljet jo kanssamme,
joka solussa ja ajatuksessa,

puhkeavissa lehdissä
ja kevään ensi kukissa,

näsiän tuoksussa puron varrella.

Kaunista, myrkyllistä, silti elämää.


Sweet Sixteen, (bitter sweet): rakas Enkelityttöni siellä jossain!
Vietä itsesi näköinen syntymäpäivä.




Äiti lähettää sinulle vaaleanpunaisia kukkia
(niitä vähemmän myrkyllisiä)

ja toiveajatuksia,

että jälleen  kohdataan...

...kuten unessa, jossa kolistelimme lyhtyä haudallasi.
Kävelit vastaan
kivesi luota
ylläsi vaaleanpunaista
ja kaikki oli hyvin.

Kaikki oli hyvin :)

Kansainvälinen?

Kansainvälinen naistenpäivä.

Ulottuuko tämä kansainvälisyys
myös kuoleman rajojen tuolle puolen?


   Paistoin sinullekin vohveleita aamulla, huomasithan.
   Sydämenmuotoiset reunat,
   sylämiämiä,
   taas.

   Mitä täytteitä olisit huolinut?
 
Oli mansikkaa,
mustaherukkasosetta
   (purkissa sinun kirjoittama teippi MVM2018 johon olin kirjannut päälle LITS),         omenasosetta
   (mummun tekemää 2017, ylivuotista mutta ihan hyvää)
sekä kaupanhillon jämä.
Bonuksena oikein kermavaahtoa.

Olisit saanut iskän keittämää kahviakin
ja dacapoja sydämen muotoon aseteltuna.
  (Voitko kuvitella?)




Iltapäivällä
toimme haudallesi kukkia,
kerrankin koko perhe.

Keltaiset tulppaanit tällä kertaa (isin ostamat)
   ja keltainen kynttilä.

          Maaliskuisia !
          Maaliskuun lapsi !

Samoja kukkia on kotona.
Olet kanssamme, olet luonamme.

Ehkä käy taas niin, että kukat haudallasi kestävät hyvinä paljon pidempään
kuin ihan samanlaiset kukkaset kotona.
Talvettoman talven etu.

Odotin sinua koko maaliskuun, kuusitoista vuotta sitten.
Silloin oli oikea talvi.

Odotan sinua edelleen.
Olet yhä minussa.

Olen Äiti Maa.
Maasta olet tullut
ja maahan palasit,
  joka soluuni.

Hengitän kanssasi.

Kunnes kohtaamme jälleen  until we meet again.

  

May the road rise to meet you
May the wind be at your back
May the sun shine warm upon your face
May the rain fall softly on your fields
And until we meet again
May you keep safe
In the gentle loving arms of God

For everything there is a season
A time for meeting
A time to say goodye
In all things
God is near
Always guiding your way

May the road rise to meet you
May the wind be at your back
May the sun shine warm upon your face
May the rain fall softly on your fields
And until we meet again
May you keep safe
In the gentle loving arms of God

For everything there is a season
A time for loving
A time for letting go
In all things
God is near
Always guiding your way

May the road rise to meet you
May the wind be at your back
May the sun shine warm upon your face
May the rain fall softly on your fields
And until we meet again
May you keep safe
In the gentle loving arms of God

traditional/Irish