Kävin pitkästä aikaa haudallasi.
En ollut yksin.
Elämäämme tullut uusi ihminen kysyi,
minkälainen sinä olit?
En pystynyt sanomaan, minkälainen olit.
Mielestäni olet,
olet edelleen, aina ja jokapäivä.
Mutta oli vaikea sanoa niinkin.
(Koska olimme haudallasi, olethan kuollut, mutta minulle elävä. Haluan ajatella niin.)
Kerroin sinusta lopulta niin, että häivytin koko olla-verbin pois.
Kerroin vaan kuinka pidetty, ihana, lahjakas, upea, ja sitä rataa,
mutta kuinka et osannut arvostaa itseäsi, etkä saanut tarpeeksi hoitoa, oikea-aikaista,
hoitovirheet, kohtalokkaat,
mutta oikeasti: ihana, pidetty, rakas, supertyttömme.
Niin paljon oltaisiin voitu vielä tehdä.
Aina rakkaamme.
Aina muistoissamme.
Pikkusisko löysi sinun vanhat housusi, juuri sellaiset Mollyt jotka hän olisi halunnut.
Ja löysi sitten kaapista sinun vanhat, ihan hyvät, ehkä vähän isot, kuitenkin sopivat.
Kuulit varmaan miten hän kiljui onnesta. Kiitä siskoasi, sanoin. Tuliko kiitokset perille?
Illalla sytytin kynttilän portinpieleen ja se paloi vielä tänään,
vaikka haudalla käynnistä on kolme päivää.
Mutta tänään tuulee niin kovaa, että puhalsin kynttilän sammuksiin,
ettei tuuli sitä kaataisi.
Ilman aikamuotoja,
monenlaisia...
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti