Rakas Hilma, tällaista tänään.
Kirjoitin sinulle kirjeen tenttivastauksen muodossa.
Kirjoittamisen perusopintojen loppusuora häämöttää;
tämän päivän tenttiurakan jälkeen on enää yksi kurssi.
Kaikkea sitä vastaan tuleekin, koitetaan kestää.
Halusit tai et, liimaan vastaukseni tänne.
Hyvää ystävänpäivää ja 4v 6kk!
t.äiti
ps) en osannut tehdä ok riviväliä jutun loppuun, anteeksi anteeksi. Ajatus tärkein!
- - -
TILA
"Miten kirjoittaja voi hyötyä tilojen ja paikkojen uudelleenmäärittelystä? Mitä tilaa tai paikkaa olet käyttänyt tai voisit käyttää toisin ja miten?"
Rakas lapseni. Tämä on kirje Sinulle. Taas yksi sellainen. Olet yhä kuollut, vaikka miten olen yrittänyt kuvitella ja kirjoittaa Sinua eläväksi. On melkein tasapäivä äkkilähdöstäsi, neljä ja puoli vuotta. Surublogimme on täyttynyt vain harvakseltaan sen jälkeen kun aloin opiskella kirjoittamista. Nurinkurista. Se ei tarkoita, ettetkö olisi ollut mielessä. Haluan ymmärtää lisää surusta, elämästä ja itsestäni, elämän ja kuoleman paikoista. Sinusta. Siksi opiskelen.
Kiitos tenttikirjallisuuden, olen oppinut lisää paikkojen merkityksestä. Olen alkanut ymmärtää miksi yhä vierailen paikoista hirveimmällä, kuolinpaikallasi. Vaikka toivoisin, ettei koko paikkaa ole olemassa, ettei mitään olisi tapahtunut, paikan fyysinen olemassaolo on minulle sittenkin tärkeä. Hieman lohdullinen. Suruni saa paikassa konkreettisen muodon ja hahmon. Edes pienen hetken ajan suruni ei ole universumin kokoinen, vain lammen.
Lampi on kuin aaltomaljakko, reunat polveilevat. Voin tuntea maan tuen jalkojen alla astellessani polkua lammen ympäri. Voin kastaa varpaitani, kuulla vuodenaikojen kierron. Voin ylittää jopa jään. Silloin kokeilen, kestääkö suruni. Kesällä uin vedessäsi ensimmäistä kertaa. Miltei pakahduin, mutta selvisin. Lohtukoirani vartioi rannalla. En hukkunut.
Lammelle rakentamani muistopaikka on merkittävä osa elämäni topobiografiaa kuten Pauli Tapani Karjalainen ilmaisee. Siitä on tullut myös omanlainen runopaikkani, Tarja Hallbergin käsitettä lainatakseni. Paikka on myös oma huoneeni, surun tila, Virginia Woolfia mukaillen. Arvaan, ettei Sinua kiinnosta, mutta kerron silti. Kaikki tämä on myös liminaalitilaa, siirtymää, jotta etenisin kohti ymmärrystä, helpompaa hengitystä.
Hanna Torvinen (2011) kirjoittaa artikkelissaan Pauli Tapani Karjalaisesta, humanistisen maantieteen puolestapuhujasta. Karjalaisen mukaan elämämme paikoilla on minuus ja identiteetti; mikäli unohdamme paikkamme, unohdamme myös itsemme. Tärkeät paikkamme tulevat eletyiksi ja koetuiksi, niillä on omaelämäkerrallinen luonne. Karjalainen korostaa, miten paikkojen omaelämäkerrallisuus synnyttää ja rakentaa muistoja. Näin paikat muodostavat identiteetillemme perustan.
Ensin teit minusta äidin. Neljätoista vuotta myöhemmin muutuin yhtäkkiä kuolleen lapsen äidiksi. Se jos mikä murtaa ihmisen identiteetin. Jokainen solu vaihtaa paikkaa, hajoaa atomeiksi, kykenee vain hiukkanen kerrallaan eteenpäin. Olen kysynyt lammeltasi, miksi näin kävi. Olen huutanut koivuille ja kiville, miksi ette estäneet. Olitte silminnäkijöitä!
Puut ja kivet näkivät sinut, kun vielä olit. Ehkä käyn lammella siksi, että siellä olit, olet ollut elävä. Valitsit paikkasi, oman topobiografiasi päätepisteen tässä maailmassa. Ja sama paikka merkkasi minut, puhkaisi topobiografiaani ammottavan aukon, jonka läpi tuuli käy. Enää en voi kuin ihmetellä uutta identiteettiäni, elämäni vaikeinta paikkaa.
Tarja Hallbergilta (2017) lainattu ajatus runopaikasta voi tukea prosessissa: “Runopaikan tarkoitus on luoda paikasta innoittuneita runotekoja. Niissä materiaaliseen muotoon saatettu teksti reagoi ympäristönsä kanssa, joka on jo osaltaan muovannut tekstistä tietynlaisen. Teoksia ei suunnitella etukäteen. Lähtökohtana on tekijän kokemus jostakin ympäristöstä, vaikuttuminen tietystä paikasta kyseisessä ympäristössä ja paikalle ominaisesta tunnelmasta.”
Bingo, bingo, bingo. Lammesta on tullut runopaikkani. Käyn siellä varmaan tänäänkin, illemmalla. Jätän pari tulppaania ja sytytän kynttilän. Näpsään pari valokuvaa. Leikin normaalia vaikka tiedän, ettei mikään palaa ennalleen. Kotiin tullessa luultavasti blogautan keskeisimmät tunnelmani puolisalaiseen blogiini. Kun mahdottomasta tulee edes hetkeksi mahdollista, se tuuppaa hiukkasen eteenpäin. Tekee näkymättömästä näkyvää.
Olen rakentanut kuolemanpaikallesi elämää, uusia kerroksia. Nämä kerrokset suojaavat minua, tukevat silloin kun en muuten jaksa. Koen nurinkurista kiitollisuutta siitä, että jätit äidillesi paikan, jossa käydä. Vielä hirveämpää olisi jos mitään paikkaa ei olisi. Silloin ei olisi sen kauneuttakaan. (En ehkä löytäisi yhteisestä topobiografiastamme sen vaihtuvia, uudistavia merkityksiä.) Kannoin sinua. Kun Sinua ei ole, paikkasi kantaa minua.
Virginia Woolf (1928) huhuili omien seinien ja huoneen perään, mutta mielestäni luonnontilainen pusikko lammen rannalla ajaa saman asian, olkoon se millainen tahansa. Kunhan uskallan kuulla omaa ääntäni, enkä juokse sitä karkuun. Elämän ja kuoleman paikassa, runopaikassa pitää olla tilaa aivan kaikille ajatuksille ja tunteille.
Hyvää ystävänpäivää sinne jonnekin! terveisin, äitisi
- - -
LÄHTEET
Hallberg, T. 2017. Runopaikka-metodista ja paikkasidonnaisesta runoudesta (blogikirjoitus). Haettu 17.1.2023 osoitteesta https://noesis.fi/runopaikka-metodista-ja-paikkasidonnaisesta-runoudesta/
 |
| BÖÖ, kukkasia vuoden takaa! |
Torvinen, H. 2011. Muistojen värittämät maisemat. Hybris 3/2011. Haettu 17.1.2023 osoitteesta https://hybrislehti.squarespace.com/muistojen-vrittmt-maisemat
Woolf, V. 1929/ 2020. Oma huone. (A Room of One’s Own 1929.) Suom. Kirsti Simonsuuri. Helsinki: Gummerus
