On taas se aika vuodesta, kun suvivirsi soi.
Onnea heille,
joille soi.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Se rakkain kukkanen,
oma lapsi, joka ei enää ole täällä
on kuitenkin sydämessä ja mielessä
kaiken aikaa, kaikkialla,
ja on näin mukana
kuitenkin.
Hän oli kympin tyttö.
Halusi osata ja tietää,
saada hyvät arvosanat ja saikin,
kun tarpeeksi ponnisteli.
Oppi ja osasi kirjoittaa, analysoida, laskea,
lausua eri kielilläkin sellaista mitä moni muu ei edes suomeksi.
Mutta ei mikään arvosana tuo lohdutusta silloin
jos on rikki,
eikä hyväkään suoritus voi paikata sellaista mitä ei voi korjata
etenkään jos ei edes ilmaise kenellekään
miten hajalla on
ja jos joku kysyikin
hän vakuutti uskottavasti että hätää ei ole,
murrosikä on keksitty
ja niinpäs olikin.
Suurimmat haavat olivat hyvin piilossa ja syvällä.
Se mikä esti pyytämästä apua ja avautumasta kunnolla
tuli lopulta niin paksuksi muuriksi
ja taakaksi harteilleen
että tukahdutti hänet.
Vain hetkeä aiemmin hän halusi muuttaa Turkuun, parin vuoden päästä opiskelemaan. No katsotaan sitä sitten, sanoin.
Vain hetkeä aiemmin leipoivat kaverinsa kanssa ja asiat vaikuttivat olevan hyvin. Soittivat kitaraa, lauloivat, normaaleja ja iloisia nuorten juttuja.
Vain hetkeä aiemmin asiat olivat toisin,
tai ainakin luulimme niin.
Harkitsin hänelle skootteria ylläriksi. Ja nyt muutamalla kaverillaan on jo sellainen, kun ovat viisitoista. Kiiltävä pinta, kypärä päähän ja menoksi.
Minunkin lapseni on nyt viisitoista,
mutta mullan alla,
kukkien alla, niityn perhosena, taivaan tuulena.
Puut metsän huminoivat, mutta miten eri tavalla.
Ilmapallot sidottiin syntymäpäivänä hautaristiin, väliaikaiseen.
Olisipa kuolemakin väliaikainen, virhe,
teko, jonka saa muutettua toiseksi kun vielä vähän ponnistelen ja yritän.
Lyijykynällä tehdyt suunnitelmat voi vielä muuttaa toisiksi,
voihan?
Ei hän muuta Turkuun,
ei tarvitse skootteria,
ei juhlamekkoja,
ei kesätyöpaikkoja,
ei opiskelupaikkoja.
En voi kysellä ranskaa
en allekirjoittaa kympin todistuksia
kertoen, että kyllä vähempikin riittäisi mutta hienoa silti.
Toisaalta, eipä tarvitse pelätä liikenneonnettomuutta
tai sitä että jotain sattuisi.
Hän on tallessa ja turvassa nyt.
Mutta enkö osannut kehua lastani tarpeeksi,
enkö niin että hän olisi tuntenut itsensä
ehjäksi, sopivaksi, riittäväksi?
Halusin tukea lastani,
jakaa maailman kuorman,
auttaa elämässä eteenpäin
ja helpottaa kolhujen kanssa selviämistä.
Täysin vauriotta täältä ei selviä kukaan.
Miten moni muukin täällä on ollut pulassa
mutta siitä huolimatta
yhä olemassa.
Mutta kympin tyttö halusi oven kiinni: "Äiti mene pois."
Ja minä menin mutta en poistunut.
Hän teki sen itse.
Tai oikeammin: sairaus pakotti niin.
Se että hän olisi kokonaan pois,
ei läimäyttämässä oveaan,
ei kertomassa että murrosikä on keksitty,
ei saamassa rippiruusujaan, ei todistuksiaan enää,
ei kertomassa kuulumisiaan
tai edes kinaamassa siskonsa kanssa,
on liian kova pala nieltäväksi.
On ollut ja on yhä edelleen.
Täällä on liian hiljaista.
Pikkusiskot eivät voi olla ainoita lapsia.
On ajateltava toisin. Kympin tytön äiti keksii jonkun toisen tarinan,
sellaisen jonka pystyy sulattamaan.
Ja sinä tulit auttamaan tässä toisessa tarinassa, joka on muutakin kuin menetys.
Teidän pitäisi olla enemmän kiitollisia, kerroit unessa isällesi.
Ehkä kiitollisuus tekee menetyksestä hiukan vähemmän murskaavan?
Ehkä kiitollisuus auttaa kunnioittamaan niitä päiviä,
joita meillä oli?
Kiitollisuus auttaa muistamaan niitä kertoja,
kun saatiin aloittaa kesäloma
vielä yhdessä.
Kiitollisuutta on siitä,
että 14 kesää ehti muuttua syksyksi,
syksyt talviksi,
talvet uusiksi keväiksi niin,
että olit kanssamme ja luonamme,
joka päivä.
Kiitos ja kukkanen tästä.
Tuon nämä kukat haudallesi.
Kiitollisuus ei kuole koskaan
ja rakkaus elää,
suorastaan voimistuu.
