lauantai 7. joulukuuta 2019

Itsenäisyys, sairaus, yksinäisyys?





Onko itsenäisyys sitä,
että kun ihminen ei voi itse päättää syntymästään tai elämästään,
voi päättää kuitenkin kuolemastaan?

Vai olisiko se sittenkin hoitamatonta sairautta
tai yksinäisyyttä vailla lohtua ja toivoa paremmasta,
kuin unettomuutta,
joka vain pahenee nukkumalla?

Olisiko hänet voinut pelastaa se, että hänen näennäinen itsenäisyytensä
olisikin ymmärretty sairaudeksi
ja yksinäisyydeksi,
jossa ei ollut hyvä olla,
jota oletettu hoito vain pahensi
sumentaen,
pimentäen näköalat,
suurentaen esteet,
vääristäen mittasuhteet,
sammuttaen sen mikä oli hyvin,
karkoittaen läheiset,
etäännyttäen, etäännyttäen
kaiken.

Mikään ei ollut hänen vikaa.
Eikä itsenäisyys saisi ajaa ketään kuolemaan,
vaikka joku näkemystä puolustaakin.

Mutta niin kävi ennenkin heille, jotka olivat rajoilla, juoksuhaudoissa, tykinruokana.
Heille, jotka puolustivat.

Ja niin käy edelleen heille, jotka ovat ymmärryksen rajoilla, sen ulkopuolella
yksin poteroissaan, ymmärryksen toisella puolen,
maailman revittävinä,
toivottomuuden tykitettävinä,
unelmansa särkeneinä,
rikkinäisinä
enkeleinä
yksin

mutta eivät he ole yksin.






Heillä on toisensa,
toisten särkyneiden sirpaleet

ja ehkä jotain vähän suurempaa.






Hugo Simberg: Haavoittunut enkeli (1903)
kuva: kansallisgalleria











sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Reunalla











Välillä kaikki romahtaa.
Ne rakennelmat, joista sai turvaa ja lohtua
joko lakkaavat olemasta,
muuttavat muotoaan
tai kompastuvat omaan mahdottomuuteensa.

Mistä löytää lohtua silloin
kun sitä ei vain ole?

Kun loppukin maailman ohuista reunoista on mennyt muruiksi,
merkitystä ei löydy etsimälläkään
eikä edes sisusta ole mitään hyötyä?

"Voimia" toivottivat silloin kun maailmanjärjestys muuttui.
Ehkä tarkoitus oli hyvä.
Mutta olisin toivonut jonkun toivottavan (myös lapselleni silloin kun aikaa vielä oli):
"Olethan olemassa, vaikka voimasi loppuisivatkin."



Luulen että tämä hajotti lapseni.
Särki pienen enkelin.
Hän ei osannut olla voimaton.








Ei voimia aina tarvita.
Ei voimia aina ole.
Ei saisi syyllistää,
että jos ei ole voimia, et ole mitään.


Nyt jos koskaan tarvittaisiin sellainen maailma,
jossa voisi olla olemassa turvallisesti
ilman voiman muruakaan.
Saisi silti olla ja elää, vaikka tekohengittäen,
ja saada riittävät edellytykset tähän.



Kun putoan,

eikä pohjaa tule vastaan

ja jatkan putoamista tuntemattomaan,

muistan onneksi vanhan sanonnan:

"Kun oma pohja vajoaa niin armo yhä kannattaa."



Siinäkö se on.
Pudota armoon?
Riisua itsensä kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta,
tyytyä omaan voimattomuutensa
ja vain antaa armolle mahdollisuus?


Mitä se armo sitten on?
Sitäkö,
että uusi päivä tulee
vaikka en tehnyt asian eteen taaskaan mitään?
Kun lohtu loppuu,
silloinko armo alkaa?

  







Tällaista mietin
kun on ensimmäinen adventti
toista kertaa
tällä uudella kokoonpanolla,
ja silti tuntuu,
että olen tässä ensimmäistä kertaa,
ja niin olenkin,
ensimmäisen kerran toista vuotta,
eli taas ensimmäinen hetki uuden äärellä,
sen mahdottoman,
ei tähän totu ikinä,
en halua tottua.

Hirmuisesta marraskuusta selvittiin nippanappa (tiedän koska istun tässä).
Kahdet uudet hautajaiset, tasaisesti kuun keskellä ja lopussa,
muitakin menetyksiä (vaikka muille jakaa)
ja kuun alussa  oman lapsen hautakivi.
Painoin siihen kädenjälkeni
ja istutin lumen puuttuessa valkoisia kukkia,
ettei kivi olisi niin raskas.


Onneksi aurinkokin paistoi
jossain raossa,
jostain raosta.


Ja sitten tuli lumi, valaisten pimeää.



















torstai 21. marraskuuta 2019

Nimppari irappmiN



Haluaisin kertoa jonkun jännän tarinan
tai löytää uuden näkökulman.
Tuoda esiin ajatuksen jonka löysin jostain piilosta,
tai laittaa valokuvan, niin kauniin että alkaa itkettää.

Mutta en voi, en osaa, en pysty.
Ei ole sanoja, ei tekoja joka muuttaisi asian muuksi.
Kuvat ovat kuvia ja sanat sanoja,
silti asiat ovat niinkuin ovat.

Vein nimpparikynttilät haudallesi, hyvää nimipäivää !

Ja sydänkynttilöissä liekki lepatti
ja lepattaa edelleen.

Mutta minä tulin kotiin
ja mietin, miksi et olisi täällä,
missä olet,
miksi tulit meille,
jos et pystynyt jäämään?
Miksi kaipaus sattuu
ja ikävä kasvaa?

Rakas lapsemme, kaipaamme sinua niin.
Nimpparit ilman sinua.
Liian kova juttu,
toistamiseen.









perjantai 15. marraskuuta 2019

1v 3kk 1pv











Lähdöstäsi on tänään yksi vuosi kolme kuukautta ja yksi päivää.

Jos suru olisi lapsi, se osaisi nyt kävellä ja sanoa muutaman sanan.
Sanoit itse tintu, tintu (kaikista linnuista)
ja kukki, kukki (kaikista kukista).
Kun kävimme Norjassa, puhuit reissun jälkeen sujuvasti norjaa: loolilooli.


Opettelit kaikkea maailmassa, nautit elämästä, lepäsit,
olit silmäterämme. Pysyit elossa koska rakastimme sinua.


Isä heitti sinua ilmaan ja kiljuit riemusta, jännityksestä.
Luotit siihen että isä saisi sinut kiinni,
ja aina hän sai.
Ehdin ottamaan valokuvia,
vaikka olin väsynyt
valvomisesta ja imettämisestä.

Sinulla oli allergioita. Yksivuotiaana jouduit sairaalaan, kun rupesit sairastelemaan aloitettuasi päivähoidon. Ehkä hoitopaikassasi oli hometta, tajusin vasta vuosia myöhemmin. Jouduit sairaalaankin eikä kukaan tiennyt, miksi meinasit kuivua elävältä. Pelkäsin jo silloin menettäväni sinut.

Kotiuduimme päivänä jolloin isosetäni haudattiin. Ei menty hautajaisiin, vaan maalasimme sinun kanssa kotona. Maalasit punaisella  "verta" ja sanoit, Himma maalaa veeta. Veeta! Sanoit asiat monta kertaa, ikäänkuin kaiken varalta. Tomaattimattimatti.

Kiitoskiitos.

Jos suru olisi lapsi, se osaisi nyt kävellä ja sanoa muutaman sanan.
Varalta kahteen kertaan, että tulisi ymmärretyksi.
Se ymmärtäisi itse ainakin osittain mistä on kyse.
Luottaisi siihen, että aina on joku joka ottaa kiinni, kun askel haparoi.
Itkisi sydäntäsärkevästi, nauraisi vallattomasti.
Olisi koko maailman aurinko.

Jos suru olisi lapsi, se olisi elävä ja sillä olisi koko maailma edessään.
Suru tietäisi, että joku nukkuu vierellä ja lohduttaa kun on paha olla.
Että se ei olisi koskaan yksin.











keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Hengitysharjoituksia

Uusi blogiteksti.







Olen hengittänyt.
Sisäänhengityksellä lapsi on elävä.
Pidätän henkeä.
Ja uloshengityksellä kuollut.


Jos hengitän sisään pidempään
ja pidätän
onko hän siis enemmän elävä kuin kuollut?


Tämä ei toimi.
Tuntuu kuin minut sahattaisiin kahtia.
Se loppukin jämä.





Kokeillaanpa toisesta näkökulmasta.
Hengitän niin, hän on elävä joka sisäänhengityksellä.
Lapseni elää.
Pidätän henkeä ja pidän hänet elossa.
Ja hän on elävä myös uloshengityksellä.
Jee.
Lapseni elää!





Kunnes tajuan.


Lapseni on
kuollut,
kuollut,
kuollut.



Kuollut.













tiistai 29. lokakuuta 2019

Kiveen hakattu



kuva napattu marraskuussa 2015
kun naapurikylän järvi oli kauniina
(ohikulkumatkalla tyttären kanssa)









Vielä eilen
hautakivi oli sileä ja ilman kirjoitusta,
viestämön pöydällä tinnerinhajussa.
Tämä on edelleen väliaikaista.
Ehkä sitä ei ole silloin tapahtunut.

Nimesi ja päivämäärät olivat vain suunnitelma, aihio:
teippikuva ja sydän.

Matkustin Porvooseen katsomaan sydämen paikkaa
ja paikka löytyi helposti,
mahdollisimman läheltä nimeäsi.

Mutta sydän jäi saksien alle,
vähän liian isojen.
Liian järeä paino noin hennolle sydämelle.

Sakset painona, ettei sydän karkaisi väärälle paikalle?

Sinä leikkasit hiuksesi yhtä oransseilla saksilla
ja katosit luotamme.
Ja nyt orange is new black.
Yhä opettelen rakastamaan mustaa, sitä joka vei sinut.
Oranssin kanssa on helpompaa.
Orange as sunset, kirjoitit joskus.


Kivi on sileäksi hiottu, siisti, ei oranssi vaan niin musta kuin mahdollista,
kontrolloitu ja huoliteltu
-sellainenko halusit olla?


Niin kauan kun kiveä ei ole asennettu
tämä kaikki on minulle vieläkin väliaikaista.
Haluan perua asian ja keriä ajan takaisin siihen pisteeseen,
jolloin olit vierellämme.

Mutta sinähän kuljet kanssamme edelleen.


Kun nimesi kaiverretaan hautakiven pintaan tänään, huomenna,
se kaiverretaan samalla myös sydämeeni
eikä voi kulua pois sieltä
milloinkaan.



Ja tänään: aurinko paistaa.
Kaunis päivä.


Puutarhassa on lunta,
lumen alla vihreän monet sävyt,
eri oranssit
ja monta mustaa.










torstai 19. syyskuuta 2019

Hautakivi lapselle


Väliaikainen risti on haljennut,
teipit repsottavat,
risti on vääntynyt
ja
huutaa omaa väliaikaisuuttaan.

Uudet teipit eivät paikkaa halkeamaa (sielussa).
Uusikaan väliaikainen risti ei tekisi tästä tapauksesta väliaikaista.

Se on oikeasti tapahtunut.

Vaikka miten toivoisimme,
tämä ei ole väliaikaista,
vaikka miten haluaisin laittaa surun hyllylle
sievään pakettiin käärittynä
ja katsoa sitä kaukaa
varovasti vilkuillen,
unohtaen sen mitä en halua tietää.

En halua sanoa että lapseni on kuollut.
Minun lapseni elää aina
muistoina joka solussa,
sydämissämme.

Miten sellaisella voisi olla hautakivi,
joka elää?
Mutta voiko olla elävä kuollut,
tai kuollut elävä,
sosiaalisesti elävä
kuten radiossa sanottiin.
"Vasta sitten kun kukaan ei enää muista, tapahtuu sosiaalinen kuolema."

Hautakivi lapselle on nyt tilattu.
Päivä, jota en olisi tahtonut kohdata.


Ei ole ajatuksia,
ei tunteita.
On vain tyhjää tilaa.

Onneksi hautakivi voi näyttää ovelta, kun tarkkaan katsoo.
Ovi uusiin maisemiin?

Se mitä on,
on kiitollisuus niistä hetkistä,
jolloin on ollut väliaikaista.
Ja yhä on,
sillä lopulta
ainoa
varma
asia
on
muutos,
eikä sen suurempaa väliaikaisuutta voi olla.










Mikään vaihe ei ole pysyvä.
Jo huomenna
on ainakin hiukan toisin.




















keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Vesiä




Suruvesi on kantanut minut tähän asti.

Olen uponnut, kellunut, uinut, jäätynyt, räpistellyt.
Lamaantunut.
Uponnut yhä uudelleen ja vielä syvemmmälle
 mutta noussut kuitenkin
   pintaan
     kuin ihmeen kaupalla
       (missä se kauppa on?)
tai ponnistanut pohjan kautta ylös.
Jäänyt mutaan,
mutta noussut sieltäkin.

Joskus olen kaivanut onkaloita vieläkin syvemmälle,
kaikkien vedenpohjaliejujen alapuolelle,
jotta saisi vain olla rauhassa
yksin luolassaan
kunnes pystyy taas
johonkin.

Ja tähän on tultu.


Kun surulla on reunat
ja vedellä rannat,
selviän.

Jos saan kellua rauhassa ylöspäin,
omalla painollani,
selviän,
vaikka en sitä edes huomaisi.

Mutta jos joku tulee ja painaa minut pinnan alle väkisin,
sinne mistä olen juuri tullut
tai sinne minne olen ollut välillä menossa
sitä en kestä.

Etkö soisi armoa minulle?
(Ja samalla itsellesi.)

Tämä on tarpeeksi raskasta ilman lisätaakkojakin.
Haluan kellukkeita, en kiviä.
Haluan höyhenet tai kidukset,
en panssareitasi.

Haluan elää
  suruni kanssa
      en väittäen, ettei sitä ole. 




Haluaisitpa sinäkin.





tiistai 4. kesäkuuta 2019

Ei mitään



On helpompia päiviä. Ne eivät ole helppoja, ovat vain vähän vähemmän vaikeita.

On vaikeita päiviä. Niitä on riittänyt.

Ja on päivistä vaikeimpia.
Silloin mikään ei toimi.

Hetket ovat vain pieniä hajonneita hiukkasia,
ja jokainen ajatuksen reunakin
on kipua, tuskaa, ikävää,
mikä on kehäpäätelmä,
mutta ei ole olemassa asiaa, joka ei muistuttaisi menetyksestä
ja jos on, en tiedä missä tai mikä se olisi. Kerro jos löydät sellaisen.


Yritän sitkeästi tehdä asioita joista pidän. "Suunnata ajatuksia toisaalle."
Ei onnistu.
Jos sinäkin pidit niistä, sattuu kun tiedän ettet voi enää kokea niin.

Jos edes koiran halaaminen ei lohduta, niin mikä sitten?
Ja kun koirakin kuolee, mitä sitten?
Mitä jää?
Eikö edes koira voinut sinua auttaa?

Kun näen jotain kaunista, muistan sinut ja viime kesän.
-Miten voisin nauttia näkemästäni, kun et ole täällä.
-Poissaolosi tekee minut tyhjäksi. Vaikka olen tässä, olen pois.
-En edes tiedä missä olen tai kuka olen.
(Jos näen varjoni, en edes ymmärrä, mikä se on.)

Mitä virkaa on kauneudella tai hyvillä asioilla, kun niitä ei voi jakaa kanssasi?

Maailma pettää. Ihmiset pettävät. Ohareita, peruutuksia, sitäsuntätä ja seliseli.
Kun hekin kääntävät selkänsä, joilta tukea ja ymmärrystä eniten tarvitsisi
ja tämä yhä uudelleen ja uudelleen,
en voi olla ymmärtämättä sinua.
Sinun maailmasi romahti.

Sinun tuskasi on nyt minun tuskani. Mutta mistä saisin voimaa karistaa sen pois.
Mistä löytäisin uusia siltoja. Kun sillat ovat palaneet karrelle,
voi vain jäädä nuolemaan haavoja (ja toivoa että edes yksi palkki jäisi putoamatta).
Olettaa, että jonakin päivänä asiat ovat edes hieman toisin.
Mutta eivät ne ole.
Mikä lohtu se sellainen on, joka ei lohduta mitään?

(Traumat kasvattavat uusia traumoja, sanotaan.
No sitten minulla on traumojen koko puutarha.
Villiintyneitä, pitkäjuurisia, sitkeitä. Muutama pienempi välipalaksi.
Yksivuotisia, monivuotisia.
Perinteisiä ja uusia lajikkeita.
Ne eivät kasva siellä, minne olen ne muka rajannut.
Ne kasvavat siellä, missä itse haluavat.)

Sinä olet vetenä, ilmana, maana ja tulena.
Elät joka solussa, hengityksessä ja ajatuksessa.
Et ole kuollut etkä tule sitä koskaan olemaan.
Olet minun elävä rakas lapseni,
villiversoni, rakkain taimeni,
se katkennut kukkanen
nyt ja aina.

Mutta minä olen
se pystyynkuollut puu,
jonka isäsi esitteli pikkusiskolle,
jota rakaistaisin,
jos vain pystyisin
ja uskaltaisin luottaa
ettei sekin johda lopulta
yhä suurempaan
kärsimykseen.

Jos en rakastaisi, en kärsisi.

Ihmiset on repineet tuosta puusta kuoret pois,
sanoi isänne, se teidän yhteinen.
En ajatellut sitä,
mutta niin se taitaa olla.

Mutta voi olla,
että juurissa
on vielä elämää.




(ja hengitys on totta, vaikka kukaan ei huomaisi mitään)














sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Kympin tyttö


On taas se aika vuodesta, kun suvivirsi soi.
Onnea heille,
joille soi.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.

Se rakkain kukkanen,
oma lapsi, joka ei enää ole täällä
on kuitenkin sydämessä ja mielessä
kaiken aikaa, kaikkialla,
ja on näin mukana
kuitenkin.

Hän oli kympin tyttö.

Halusi osata ja tietää,
saada hyvät arvosanat ja saikin,
kun tarpeeksi ponnisteli.
Oppi ja osasi kirjoittaa, analysoida, laskea,
lausua eri kielilläkin sellaista mitä moni muu ei edes suomeksi.

Mutta ei mikään arvosana tuo lohdutusta silloin
jos on rikki,
eikä hyväkään suoritus voi paikata sellaista mitä ei voi korjata
etenkään jos ei edes ilmaise kenellekään
miten hajalla on
ja jos joku kysyikin
hän vakuutti uskottavasti että hätää ei ole,
murrosikä on keksitty
ja niinpäs olikin.
Suurimmat haavat olivat hyvin piilossa ja syvällä.

Se mikä esti pyytämästä apua ja avautumasta kunnolla
tuli lopulta niin paksuksi muuriksi
ja taakaksi harteilleen
että tukahdutti hänet.

Vain hetkeä aiemmin hän halusi muuttaa Turkuun, parin vuoden päästä opiskelemaan. No katsotaan sitä sitten, sanoin.

Vain hetkeä aiemmin leipoivat kaverinsa kanssa ja asiat vaikuttivat olevan hyvin. Soittivat kitaraa, lauloivat, normaaleja ja iloisia nuorten juttuja.

Vain hetkeä aiemmin asiat olivat toisin,
tai ainakin luulimme niin.

Harkitsin hänelle skootteria ylläriksi. Ja nyt muutamalla kaverillaan on jo sellainen, kun ovat viisitoista. Kiiltävä pinta, kypärä päähän ja menoksi.

Minunkin lapseni on nyt viisitoista,
mutta mullan alla,
kukkien alla, niityn perhosena, taivaan tuulena.
Puut metsän huminoivat, mutta miten eri tavalla.

Ilmapallot sidottiin syntymäpäivänä hautaristiin, väliaikaiseen.
Olisipa kuolemakin väliaikainen, virhe,
teko, jonka saa muutettua toiseksi kun vielä vähän ponnistelen ja yritän.
Lyijykynällä tehdyt suunnitelmat voi vielä muuttaa toisiksi,
voihan?

Ei hän muuta Turkuun,
ei tarvitse skootteria,
ei juhlamekkoja,
ei kesätyöpaikkoja,
ei opiskelupaikkoja.
En voi kysellä ranskaa
en allekirjoittaa kympin todistuksia
kertoen, että kyllä vähempikin riittäisi mutta hienoa silti.

Toisaalta, eipä tarvitse pelätä liikenneonnettomuutta
tai sitä että jotain sattuisi.
Hän on tallessa ja turvassa nyt.

Mutta enkö osannut kehua lastani tarpeeksi,
enkö niin että hän olisi tuntenut itsensä
ehjäksi, sopivaksi, riittäväksi?

Halusin tukea lastani,
jakaa maailman kuorman,
auttaa elämässä eteenpäin
ja helpottaa kolhujen kanssa selviämistä.

Täysin vauriotta täältä ei selviä kukaan.
Miten moni muukin täällä on ollut pulassa
mutta siitä huolimatta
yhä olemassa.
Mutta kympin tyttö halusi oven kiinni: "Äiti mene pois."
Ja minä menin mutta en poistunut.

Hän teki sen itse.
Tai oikeammin: sairaus pakotti niin.

Se että hän olisi kokonaan pois,
ei läimäyttämässä oveaan,
ei kertomassa että murrosikä on keksitty,
ei saamassa rippiruusujaan, ei todistuksiaan enää,
ei kertomassa kuulumisiaan
tai edes kinaamassa siskonsa kanssa,
on liian kova pala nieltäväksi.
On ollut ja on yhä edelleen.
Täällä on liian hiljaista.
Pikkusiskot eivät voi olla ainoita lapsia.

On ajateltava toisin. Kympin tytön äiti keksii jonkun toisen tarinan,
sellaisen jonka pystyy sulattamaan.

Ja sinä tulit auttamaan tässä toisessa tarinassa, joka on muutakin kuin menetys.

Teidän pitäisi olla enemmän kiitollisia
, kerroit unessa isällesi.


Ehkä kiitollisuus tekee menetyksestä hiukan vähemmän murskaavan?
Ehkä kiitollisuus auttaa kunnioittamaan niitä päiviä,
joita meillä oli?
Kiitollisuus auttaa muistamaan niitä kertoja,
kun saatiin aloittaa kesäloma
vielä yhdessä.

Kiitollisuutta on siitä,
että 14 kesää ehti muuttua syksyksi,
syksyt talviksi,
talvet uusiksi keväiksi niin,
että olit kanssamme ja luonamme,
joka päivä.
Kiitos ja kukkanen tästä.


Tuon nämä kukat haudallesi.




Kiitollisuus ei kuole koskaan
ja rakkaus elää,
suorastaan voimistuu.




















sunnuntai 12. toukokuuta 2019

ajan sirpaleet


Aika oli ennen pyöreää,
kuin eri kokoisia,
monen värisiä ja muotoisia palluroita,
joita tuli
ja joita meni





oo oOO
ooOOOOOO
OOOooooo oooooOOOOooooooOOOOOOOOoooooooo o




ja elämä jatkui.

Vaikka se meni uusiksi
jo aiemmin,
jonkun kerran,
se silti jatkui jatkumistaan, melkein kuin ennenkin.

Säröt olivat vain säröjä,
ja kolot koloja,
eikä jokunen kulmikas muoto välissä liikoja haitannut,
koska pyöreä muoto suojaa parhaiten kovilta iskuilta
(tietää historiankirjakin).


Mutta nyt
aika ei ole enää pyöreää.
Se on rikki.


Aika satuttaa,
tekee haavoja, sirpaleita, tökkii ja puhkoo kaiken mihin koskee,

ja siksi yritän
niin kuin aikaa ei edes olisi,
niin kuin joku muu
tai jossain muualla,
eri ajassa,
ettei sattuisi niin,
kun pelkkä oleminen sattuu,
olla-verbi on liikaa.

Aika hajosi.
Aika on nyt täynnä teräviä reunoja;
ympyröistä tuli kaaria, koukkuja, väkivaltaisia muotoja,
kuin aseita,
ja vaikka mitenpäin kääntyisin,
aina jostain kulmasta
tulee uusi haava >>^ >>v< ^o<JUUzU<<<cc3ccCC CCC^CCw/ U>zz>C HV^C>C<C)(vCc
C <v>cE^zvV^V^VZcccc<<o<<^v <VV^YVvY<v<<o<>>Vv>^v>>^^>zv.

Tämä on ajan uusi kaava.




Miten ihmeessä tällaiseen voisi tottua?





Minulla on sisäinen verenvuoto, vuotoja, tihkun koko ajan,
ja ammottava avohaava,
sekä kaikki muut haavatyypit
yhtä aikaa,
amputaatio.
Yritän kuroa ne kyllä kiinni, sen minkä vain pystyn,
hengitä hengitä hengitä,
olen urhea ja sitkeä
mutta ei se auta,
sillä jostain tulee aina uusia,
enkä pysty korjaamaan sitä mitä haluaisin,
vaikka miten yritän.
Tämä ei ole minun yrittämisestä kiinni.

Kuka pitäisi kiinni kun olen vain tyhjää?


Miten saisin ajan taas pyöreäksi, turvalliseksi?
Sellaiseksi, jossa on mukana toivo, usko ja rakkaus.
No ehkä niitä on. On oltava.
Mutta mitä voi oikeasti toivoa? Mihin uskoa?
Sillä olet mennyt, poissa, eikä sinua enää ole, piste.


Rakkaus parantaa haavat, sanotaan.
Onko niin?

Aika näyttää.
Näyttääkö se?

Näytä, aika, mihin vielä pystyt, vaikka satuttaisit vielä enemmän.


Laita pisteen perään toinen, monta,
anna välitilaa,
uusi hengitys,
uusia alkuja,

ja muistuta meitä siitä että emme tiedä emmekä ymmärrä kaikkea.................. . .      .

Emmekä ole yksin.








(ensimmäinen äitienpäivä 12.5.2019)

maanantai 6. toukokuuta 2019

Peitto

 



Äidit peittävät lapsiaan,
jotta olisi lämmintä ja pehmeää,
suoja ja varjelus.


Äidit peittävät lapsiaan
silloinkin kun he ovat poissa,
sanovat hyvää yötä
tyhjissä oviaukoissa.


Äidit peittävät lapsiaan,
vaikka lapsi olisi kateissa,
peitto myttynä repussa
ainoana toivona,
että saan kääriä sinut viereeni
ja elämä jatkuisi
viluisena, märkänä, rikkinäisenä
mutta kuitenkin jatkuisi.










Mutta ei se jatkunut.


Äidit peittävät lapsiaan,
vaikka lapsi makaisi sinisenä, elottomana rannalla,
EIHÄN TÄLLAISTA TAPAHDU
ei tämä voi olla lapseni,
tämä on  erehdys, elokuvaa,
julma piilokamera, väärä henkilö,
yritin katsoa niin että hän olisi joku muu,
ei näin,
toinen tapaus,
mutta ei ollut,
vaikka miten katsoin.


Ja poliisin kyynel kertoi että näin kävi.
Ja peitin lapseni,
viimeisen kerran.




Ja sitten peitto riisuttiin
ja tilalle laitettiin musta peitto.
Lapsi vietiin mustilla paareilla,
kuin haavoittut enkeli,
joka ei edes istunut,
vaan makasi,
olisikin ollut haavoittunut,
mitä tahansa,
mutta ei,
hän oli kuollut,
minun lapseni,
ainoa esikoiseni,
rakkaani.

Miehistä ja lapsesta heidän välissään muodostui                           
H



Lapsen oma kirjain.
Niin musta
ja liian loputon.







Minulle jäi peitto
muistona lapsesta
ja siitä mitä oli.

Siihen kääriydyn nyt itse,
etten katoaisi.

(Ja peiton värit muistuttavat,
että on muutakin kuin mustaa,
että värit ovat olemassa,
elämää on olemassa
ainakin periaatteessa
ja se jatkuu, sittenkin,
ainakin jollain tapaa.)


Äidit peittävät lapsiaan
ja jatkavat peittämistään,
jotta olisi suoja ja varjelus.
Yrittäen uskoa,
joka päivä toivoen,
aina rakastaen.






torstai 11. huhtikuuta 2019

Siskon vierailu




Pikkusisko sai tavata
isosiskon unessa 10. - 11.4. 2019




Isosisko olikin ollut osastolla.
Ukki ja mummi toivat hänet kotiin.
Hyväntuulisen,
entisenlaisen tytön.

Pikkusisko riemastui ja sanoi:
"Sinä toit auringon mukanasi."

Pikkusiskon huone oli normaalia suurempi
ja siellä oli vain sänky,
harmaat seinät,
yksinkertaista, tilavaa ja valoisaa.
Mukava tunnelma.

Minä hääräilin
ja laitoin isosiskolle patjan lattialle.
Saisi nukkua siskonsa vieressä
pitkästä aikaa.




Pikkusisko kertoi unensa minulle
ja aurinko paistoi samalla silmääni
lämmittäen jokaisen kyyneleen.




keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Säpäleet




Kun minuus hajoaa,
mitä jää?

Sirpaleita ja säpäleitä,

pikseleitä vailla kontekstia,
ääriviivat joita ei enää ole.
Muisto entisestä minästä

ja tyhjää
tyhjää
jää.

Miten tästä eteenpäin?
Hajosin.

Minut koverrettiin ontoksi

ja vähä loppuni
rikottiin

kuin jää
joka murtuu,
muuttuu,

kunnes sulaa
pois.

Haihdunko minäkin?
Mitä tapahtuu kun kesä tulee?

Viime kesä vei lapseni.
Kesän tulo = lapsen kuolema.
Kuoleeko jotain uudelleen
kun uusi kesä tulee?
Kuolenko uudelleen?


En voi liimata palasiani yhteen,
en ommella, en teipata.
Tässä ne lojuvat
vielä lähelläni

kuin roskat lattialla.

Voin vain toivoa,
ettei tuuli puhalla liian kauas

tai että muistaisin.




maanantai 8. huhtikuuta 2019

Lammella







Suru on kuin lampi,
johon joko uppoaa
tai jää pinnalle kellumaan.
Välimuotoa ei oikein ole.

Virtaukset tuovat ja vievät
lehtiä, neulasia, ruusun terälehtiä
ja untuvia,
jotka yrittävät pehmentää sitä mikä olisi muuten liian kovaa.
Ajatuksia, kysymyksiä,
kaikkea mahdollista ja etenkin mahdotonta.
Yhä uusia kysymysmerkkejä.

Vastauksia ei ole
tai jos on,
ne ovat enimmilläänkin arvailua.

Pitää tottua siihen,
mitä ei ole, ei tule, ei saa.

Lohdullista kyllä,
heijastus lammen pintaan
on jonain päivänä enemmän tosi
kuin itse heijastuksen lähde.

Voiko sama päteä elettyyn elämään?
Voiko muistosta tulla enemmän totta
kuin siitä, mitä oikeasti tapahtui?

Jos on tyyntä, näen paremmin.
Mutta tuulessa on helpompi hengittää.



- - -




Sitten lampi jäätyi.

Eräänä päivänä huomasin jään kantavan.
En mennyt jäälle,
mutta minua lohdutti ajatus,
että se kestäisi painoni.

Keväällä
nojasin viisaaseen koivuun rannalla.
Puu antoi tuen,
mitä ei muuten olisi ollut.
Suruhattuni antoi suojan,
mitä muut päähineet eivät tee.
Uusi ystävä oli vierellä,
me suruista suurimman yhdistämät.

Kettu juoksi jään yli,
läpi koko lammen,
laidalta toiselle.
Rannassa oli jo sulaa
ja kettu teki valtavan loikan.
Ja vaikka jää kantoi,
ja kettu yritti parhaansa,
se kastui silti
kokonaan.

Mutta päättäväisesti
se ravisteli turkkinsa,
pysähtyi hetkeksi
ja jatkoi kulkuaan.





perjantai 22. maaliskuuta 2019

Vihtorin päivä




Kannoin sinua
yhdeksän kuukautta
ja koko sen ajan
olit minulle
Vihtori,
Vihtoriina.

Kuinka paljon sinua odotin,
toivoin,
välitin ja
rakastin.

Pelkäsin samalla
että menetän sinut,
kallisarvoisinta
mitä voi olla,
esikoiseni.

Mutta pelko on normaalia,
sanotaan;
kaikki äidit huolehtivat.
Ja niin
minäkin rauhoituin.






Ja kului 14 vuotta, 4 kuukautta ja 14 päivää.





Sitten aika pysähtyi.













31 viikkoa ja 3 päivää nollapisteen jälkeen
on tänään.
On Vihtorinpäivä.



Nyt olet yhtä suuri illuusio
kuin silloin,
kun et ollut vielä syntynyt,
mutta olit jo osa minua
elävästi,
joka solussa.







Olet menehtynyt,
mutta silti olet osa minua
elävästi,
joka solussa.





Samalla
sisimpäni kohdalla
on kuitenkin

tyhjä aukko











eikä minuakaan enää ole

sellaisena kuin olin





kokonaan.














Sieluni imettiin

     jonnekin




ja se elämä,
ne elämät,
mitä minussa oli.






Kun menit,
menin minäkin.





Jäi vain tutisevat raajat
ja pakahtuva pää
täynnä yksinäisiä kysymyksiä.








Tänään on kuitenkin juhlapäivä.



Astuit kuistille.
Pari askelta,


kolinaa.





Olit tulossa kotiin
hymyillen

ja kiharat heiluen
niin
kuin
aina
ennenkin.





Tilallesi ilmestyi kaksi kaurista
ja ne säntäsivät
metsään,

ja heräsin

huutaen nimeäsi.



Rakas lapseni. Säikäytinkö sinut?








Kiitos
että sain nähdä
sinut

edes silmänräpäyksen verran




ja onneksi uni on riittävän totta.











keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Surun kiharat

Tämä blogi syntyi aiemmin,
mutta sai nimensä tänään
enkä ole kertonut
vielä
kenellekään
ainakaan nimestä
tai siitä,
mistä blogin voisi löytää.



Ehkä tällainen on surukin?
Se on olemassa
ja siitä pitäisi kertoa
mutta silti olla
rauhassa ja hiljaa,
suojassa.





Surukihara

vai surun kihara,
surunkiharat
vai surukiharoita?
Kuulostaa ihan japanilta ja melkein naurattaa.
Mutta vaikka miten päin pyöritän,
suru on silti sama.



* * *

Viisitoista vuotta sitten
tänään
oli laskettu päivä
rakkaalle vauvalleni.
Mutta ei hän syntynyt tänään
eikä vielä huomennakaan...

Syntyipä kuitenkin.
Ja varttui.
Vauvasta taaperoksi, taaperosta leikki-ikään,
leikkien koululaiseksi,
pieneksi, isommaksi.

Kasvun ihmettä.

* * *

Ehdit jo teini-ikään.

Ja kun olin huolissani,
sanoit:
äiti murrosikä on keksitty!

Ja niin olikin,
sitä minäkin.
Mutta aina on se mutta.

Ja tämä mutta tiesi,
että jotain outoa tihkui lävitsesi,
kun halasin.
Et ollut siinä,
mutta en ymmärtänyt
mitä se tarkoittaa.

Miten julma mutta.
Ja mitä ihmettä?

Sitten olit poissa.

Ja kuitenkin
lähempänä kuin aikoihin.

Piti päästää irti, että voisit kasvaa.
Päästin irti, hellästi.
Astuit kuolemaan.


* * *

Kevätpäivän tasaus.


Koska on surupäivän tasaus?
Onko se tänään?
Voiko sellaista ollakaan?

Kuka leikkaisi surun kiharat pois?
Vai annanko niiden
kasvaa vaan?
Kuinka pitkä köysi siitäkin tulisi?
Kampaaja jo soitti.
En vastannut.

Onneksi on lettinauhat,
mustat,
surunauhat.



Leikkasin ne itse sopiviksi.







lauantai 16. maaliskuuta 2019

Hetkessä


Vaikeinta on...
sanotaan.

Mikään siitä mikä on sanottu,
minkä olen kuullut ja luullut aiemmin
ei ole sitä vaikeinta.
Voi olla vieläkin vaikeampaa.


Kun on käynyt monta kertaa vaikeuden ytimessä,
ei voi kuin ihmetellä sitä
että on ylipäätään elossa,
kun jo seuraavana päivänä on ollut
vielä vaikeampaa
kuin silloin, kun oli jo tilanteessa "vaikeinta on"
ja tästä se on
vielä vaikeutunut entisestään.

Onneksi suvantojakin on.

Mutta miten tästä eteenpäin?
Onko tämä yhä tiukempi umpisolmu
vai uuden alku?

Ja näin ajatteli kai lapseni,
ettei ulospääsyä ole,
että olisi vain yksi tie,
joka tarjoaisi helpotuksen
mahdottomuudessaan.

Mitä kaikkea olisinkaan tehnyt,
jos vain olisin tiennyt,
että lapsellani on vielä vaikeampaa
kuin minulla on koskaan ollut.

Olisin hakenut vaikka kuun taivaalta,
jos se olisi häntä auttanut.

Olisin kiillottanut toivon
ja kloonannut sen moninkertaiseksi,
kantanut tarjottimella hänen eteensä
muistuttaen
että pienistä siemenistä ne suuretkin puut kasvavat,
toivon pieninkin pipana
on uuden alku.

Mutta kuu pimeni
vain hetkeä ennen.

Ja aloin kutoa mustaa
kuun pimettyä,
enkä tiennyt
että siitä tulee
sinun mustasi.

Ja nyt lapsi on turvassa
mutta minä
ja me muut kaipaavat
niin hukassa
niin ikävissämme
niin suruissamme
niin yksin

kun jätit meidät.


Pyysit sitä anteeksi
kirjeessä
mutta et antanut mahdollisuutta
edes vastata,
sillä olit jo mennyt
ja sulkenut kaikki ovet
eikä meiltä kysytty
mitään.




Ja

Ja sitten se uusi elämä alkoi,
elämä ilman sinua
ja samalla sinun kanssasi

Niin että olet ollut yhtä aikaa elävä ja kuollut
muttet elävä kuollut
enemmän elävä kuin kuollut
mutta silti kuollut
eikä sitä sanaa saa silti sanoa
sillä se on liian lopullista, liian pysyvää, liian kaikkea.

Menehtynyt on kauniimpi sana,
siinä olet vain mennyt jonnekin
mutta et kuollut,
ehkä vain mennyt
eikä se ole lopullista
eikä niin kovaa
kuin kuolema.

Kukaan ei voi ymmärtää
ja silti kaikki he ymmärtävät,
joiden lapsi on mennyt edeltä
sinne jonnekin,
mistä emme tiedä.
Ehkä voimme aavistaa.

Emmekä saisi kiirehtiä,
vaikka ikävä saakin joskus toivomaan niin.

Voimme vaan odottaa,
että uusi päivä nousee
ja jonakin päivänä
voi taas hengittää
ja jatkaa siitä mitä oli,
sinun kanssasi
silloin kun olit
elävästi luonamme.

Haluan muistaa sinut kiittäen
ja
nauttien joka hetkestä
joita meillä oli.








Seuraava päivä

SINISTÄ

Ensimmäiset askeleet
ovat aina huterat.

Sitä ne olivat sinulle, kun opettelit kävelemään.

Sitä ne olivat minulle,
kun yritin kävellä
sen jälkeen,
kun olit yhtäkkiä menehtynyt,
enkä edes tiennyt missä olit.

Rakas lapseni,
ensin sininen,
sitten elämän värinen
ja lopulta taas sininen.
Tätäkö tarkoittaa sininen hetki?
Sinisiä ajatuksia?
Luulin että se olisi jotain mukavaa
mutta tämä on enemmän kuin hirveää,
sanojen ulottumattomissa.

Jokainen askel on ollut vaikea
ja liikaa
kun jo oma hengityskin sattuu.
Miksi minä saan hengittää ja sinä et?
Miksi et olisi saanut?

Kuin olisin halvaantunut.

Sinänsä hyvä,
sillä tuska olisi liikaa.

Tämä oli väkivaltainen riuhtaisu.
Jäi vain kuoret ja nekin nyt rikki.

Juuri kun olin selannut katalogista skoottereita:
valkoinen vai musta?
Ja oltiin puhuttu tulevasta,
visioitu siitä miten pian lennät sinäkin pesästä,
kuinka aika juoksee,
pianon paikasta,
joka voisi tulla huoneeseesi
muuttoa odotellessa,
no mihin tuo tuoli, kysyin,
jonnekin,
vastasit
ja olit niinkuin ennenkin.
Siniset silmät.

Tulikin tyhjä paikka
ja pianosta hauta-arkku,
niin musta ja sisältä ontto, kaikuva.

Ja menit itse
sinne jonnekin
missä sinun on hyvä olla.
Voi kumpa voisimme uskoa aina niin.

En minä sinua halunnut vaihtaa.
En pianoksi, en skootteriksi, en miksikään.
Olisit kelvannut sellaisena kuin olit.
Ja kelpaat edelleen.
Ja me rakastamme sinua
aina aina aina
ja tästäkin eteenpäin.


Onneksi jätit villasukkasi meille.
Ne lämmittävät silloin kun on kaikista kylmintä.
En halua että jalkani muuttuvat sinisiksi vielä pitkään aikaan,
vaikka aikamuoto vaihtuukin koko ajan:
oli, on, olisi, en tiennyt, en ymmärrä, rakastan, tulen muistamaan.

Olet läsnä joka hetkessä.


torstai 7. maaliskuuta 2019

Ei näin





Lapseni on kuollut.

Ei, hän elää.

Eihän tällaista tapahdu!
Vielä hetki sitten hän oli täällä ja tässä,
kanssamme,
luonamme.

Miten hän voisi olla nyt poissa,
ilman ennakkovaroituksia,
ilman että asiasta on edes neuvoteltu, 
kysytty,
sovittu suuret linjat yhdessä?

Ei tällaiseen ole sanoja.


Kun sanat loppuvat.
Kun elämä loppuu.


Jää vain pilvenhattaroita
ja säätyyppi
vailla identiteettiä.

Kuin maailma olisi pysähtynyt.


Mutta silti joillakin jatkuu elämä kuten aina ennenkin.
Miten voitte?
Ettekö tiedä?
Miten sallitte kaiken tämän?
Eikä siitä voi kirjoittaa ainakaan blogia.
Ei tällainen mahdu bittiavaruuteen tai pikseleihin.
Ei sellaista voi kertoa tai jakaa, mitä ei itsekään ymmärrä.

Vai voisiko sittenkin?
Mitä haittaa siitä voisi olla?
Onko mikään haitta enää yhtään mitään
verrattuna tähän
haitoista valtavimpaan?

On ollut vain opittava elämään sen kanssa,
mitä ei koskaan voinut edes kuvitella
omalle kohdalleen,
sillä jo pelkkä ajatus olisi kirpaissut niin.
Ja yhtäkkiä se kaikista mahdollisista pahin
onkin totta
ja vielä enemmän.

Se on "pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua",
sanotaan, väittävät. Eivät he oikeasti voi tietää.
Kun yhtäkkiä on vain suru ja tuska ja raastava tyhjyys.
Niin julmaa, ettei sille ole edes sanoja.
Tai jos on, ne ovat ihan vääriä.

Mikään maailman kipu ei vedä vertoja sille,
kun oma rakkain viedään pois
yhtäkkiä.

Ja silti,
elämä jatkuu.
Sen on jatkuttava.
On muutakin.
On oltava.
Meidän muiden on jatkettava matkaa.


Sellaistakin voi tapahtua, jolle ei ole otsikkoa, ei sanoja, ei ymmärrystä.
Sellaista ta pah tuu.
Halusimme tai emme.
Kukaan ei kysynyt,
ei kysy,
enää.
Täytyy vaan löytää uudet otsikot,
uusi ymmärrys
tai edes alku ymmärrykselle.

Uusi elämä ja uuden ajanlaskun alku,
mitä se onkin.
Kun ikuinen ikävä ja kaipaus on liimautunut matkakumppaniksi.

Edetä matkaa hiukkanen kerrallaan,
 vaikka jo yksi askel on liikaa.