Vihtorin päivä

Kannoin sinua
yhdeksän kuukautta
ja koko sen ajan
olit minulle
Vihtori,
Vihtoriina.

Kuinka paljon sinua odotin,
toivoin,
välitin ja
rakastin.

Pelkäsin samalla
että menetän sinut,
kallisarvoisinta
mitä voi olla,
esikoiseni.

Mutta pelko on normaalia,
sanotaan;
kaikki äidit huolehtivat.
Ja niin
minäkin rauhoituin.






Ja kului 14 vuotta, 4 kuukautta ja 14 päivää.





Sitten aika pysähtyi.













31 viikkoa ja 3 päivää nollapisteen jälkeen
on tänään.
On Vihtorinpäivä.



Nyt olet yhtä suuri illuusio
kuin silloin,
kun et ollut vielä syntynyt,
mutta olit jo osa minua
elävästi,
joka solussa.







Olet menehtynyt,
mutta silti olet osa minua
elävästi,
joka solussa.





Samalla
sisimpäni kohdalla
on kuitenkin

tyhjä aukko











eikä minuakaan enää ole

sellaisena kuin olin





kokonaan.














Sieluni imettiin

     jonnekin




ja se elämä,
ne elämät,
mitä minussa oli.






Kun menit,
menin minäkin.





Jäi vain tutisevat raajat
ja pakahtuva pää
täynnä yksinäisiä kysymyksiä.








Tänään on kuitenkin juhlapäivä.



Astuit kuistille.
Pari askelta,


kolinaa.





Olit tulossa kotiin
hymyillen

ja kiharat heiluen
niin
kuin
aina
ennenkin.





Tilallesi ilmestyi kaksi kaurista
ja ne säntäsivät
metsään,

ja heräsin

huutaen nimeäsi.



Rakas lapseni. Säikäytinkö sinut?








Kiitos
että sain nähdä
sinut

edes silmänräpäyksen verran




ja onneksi uni on riittävän totta.