Siskon vierailu

Pikkusisko sai tavata
isosiskon unessa 10. - 11.4. 2019




Isosisko olikin ollut osastolla.
Ukki ja mummi toivat hänet kotiin.
Hyväntuulisen,
entisenlaisen tytön.

Pikkusisko riemastui ja sanoi:
"Sinä toit auringon mukanasi."

Pikkusiskon huone oli normaalia suurempi
ja siellä oli vain sänky,
harmaat seinät,
yksinkertaista, tilavaa ja valoisaa.
Mukava tunnelma.

Minä hääräilin
ja laitoin isosiskolle patjan lattialle.
Saisi nukkua siskonsa vieressä
pitkästä aikaa.




Pikkusisko kertoi unensa minulle
ja aurinko paistoi samalla silmääni
lämmittäen jokaisen kyyneleen.

Säpäleet

Kun minuus hajoaa,
mitä jää?

Sirpaleita ja säpäleitä,
pikseleitä vailla kontekstia,
ääriviivat joita ei enää ole.
Muisto entisestä minästä
ja tyhjää
tyhjää
jää.

Miten tästä eteenpäin?
Hajosin.

Minut koverrettiin ontoksi
ja vähä loppuni
rikottiin
kuin jää
joka murtuu,
muuttuu,
kunnes sulaa
pois.

Haihdunko minäkin?
Mitä tapahtuu kun kesä tulee?

Viime kesä vei lapseni.
Kesän tulo = lapsen kuolema.
Kuoleeko jotain uudelleen
kun uusi kesä tulee?
Kuolenko uudelleen?

En voi liimata palasiani yhteen,
en ommella, en teipata.
Tässä ne lojuvat
vielä lähelläni
kuin roskat lattialla.

Voin vain toivoa,
ettei tuuli puhalla liian kauas
tai että muistaisin.

Lammella

Suru on kuin lampi,
johon joko uppoaa
tai jää pinnalle kellumaan.
Välimuotoa ei oikein ole.

Virtaukset tuovat ja vievät
lehtiä, neulasia, ruusun terälehtiä
ja untuvia,
jotka yrittävät pehmentää sitä mikä olisi muuten liian kovaa.
Ajatuksia, kysymyksiä,
kaikkea mahdollista ja etenkin mahdotonta.
Yhä uusia kysymysmerkkejä.

Vastauksia ei ole
tai jos on,
ne ovat enimmilläänkin arvailua.

Pitää tottua siihen,
mitä ei ole, ei tule, ei saa.

Lohdullista kyllä,
heijastus lammen pintaan
on jonain päivänä enemmän tosi
kuin itse heijastuksen lähde.

Voiko sama päteä elettyyn elämään?
Voiko muistosta tulla enemmän totta
kuin siitä, mitä oikeasti tapahtui?

Jos on tyyntä, näen paremmin.
Mutta tuulessa on helpompi hengittää.



- - -




Sitten lampi jäätyi.

Eräänä päivänä huomasin jään kantavan.
En mennyt jäälle,
mutta minua lohdutti ajatus,
että se kestäisi painoni.

Keväällä
nojasin viisaaseen koivuun rannalla.
Puu antoi tuen,
mitä ei muuten olisi ollut.
Suruhattuni antoi suojan,
mitä muut päähineet eivät tee.
Uusi ystävä oli vierellä,
me suruista suurimman yhdistämät.

Kettu juoksi jään yli,
läpi koko lammen,
laidalta toiselle.
Rannassa oli jo sulaa
ja kettu teki valtavan loikan.
Ja vaikka jää kantoi,
ja kettu yritti parhaansa,
se kastui silti
kokonaan.

Mutta päättäväisesti
se ravisteli turkkinsa,
pysähtyi hetkeksi
ja jatkoi kulkuaan.