Lammella

Suru on kuin lampi,
johon joko uppoaa
tai jää pinnalle kellumaan.
Välimuotoa ei oikein ole.

Virtaukset tuovat ja vievät
lehtiä, neulasia, ruusun terälehtiä
ja untuvia,
jotka yrittävät pehmentää sitä mikä olisi muuten liian kovaa.
Ajatuksia, kysymyksiä,
kaikkea mahdollista ja etenkin mahdotonta.
Yhä uusia kysymysmerkkejä.

Vastauksia ei ole
tai jos on,
ne ovat enimmilläänkin arvailua.

Pitää tottua siihen,
mitä ei ole, ei tule, ei saa.

Lohdullista kyllä,
heijastus lammen pintaan
on jonain päivänä enemmän tosi
kuin itse heijastuksen lähde.

Voiko sama päteä elettyyn elämään?
Voiko muistosta tulla enemmän totta
kuin siitä, mitä oikeasti tapahtui?

Jos on tyyntä, näen paremmin.
Mutta tuulessa on helpompi hengittää.



- - -




Sitten lampi jäätyi.

Eräänä päivänä huomasin jään kantavan.
En mennyt jäälle,
mutta minua lohdutti ajatus,
että se kestäisi painoni.

Keväällä
nojasin viisaaseen koivuun rannalla.
Puu antoi tuen,
mitä ei muuten olisi ollut.
Suruhattuni antoi suojan,
mitä muut päähineet eivät tee.
Uusi ystävä oli vierellä,
me suruista suurimman yhdistämät.

Kettu juoksi jään yli,
läpi koko lammen,
laidalta toiselle.
Rannassa oli jo sulaa
ja kettu teki valtavan loikan.
Ja vaikka jää kantoi,
ja kettu yritti parhaansa,
se kastui silti
kokonaan.

Mutta päättäväisesti
se ravisteli turkkinsa,
pysähtyi hetkeksi
ja jatkoi kulkuaan.