Juhannuksen jälkeen

Haluaisin ottaa sinut mökkireissulle
näkemään joutsenten kolme poikasta,
kymmenpäiset sorsueet
ja sen kuinka yritän uida,
vaikka pelottaa että vesi vie minutkin.

Haluaisin,
että pelaisit pöytätennistä kesäyössä siskosi ja serkkujesi kanssa,
väläyttäen hymysi ja heilauttaen hiuksiasi,
tietäen aina sen mikä jutuista on paras
ja osoittaen itsevarmasti,
kuinka kringe äitisi on.

Haluaisin kuulla mielipiteesi koronakeväästä,
ysiluokan päättymisestä ja tulevista lukiovuosista,
siitä kuinka olisit halunnut muuttaa pois kotoa
ja olisimme vääntäneet asiasta, tai ainakin keskustelleet,
ehkä päätyneet jonkunlaiseen kompromissiin
tai ainakin elossa olevaan ratkaisuun,
ratkaisuihin.
Sillä niitä olisi ollut,
vaihtoehtoja.
(Mutta et nähnyt niitä enää.)

Olisin halunnut saada pitää sinut luonamme näinäkin hetkinä,
niin että arki ja juhla olisi jaettu,
menneisyys ja tulevaisuus,
yhdessä ja erikseen,
kuitenkin olemassa ollen.

Haluaisin,
että näkisit oman hautakivesi,
miten ihmeellinen se on iltaisin takaa päin,
kuinka se nurjakin puoli voi yllättää kauneudellaan,
tiesitkö?

Haluaisin, olisin halunnut.
Ei minulta kysytty, mitä haluan.

Vaikka olet kanssamme, et ole.
Olet siellä toisella puolen,
siellä jossakin.
Oletko kaukana vai lähellä?
Kuuletko, näetkö meitä?

Muistutatko olemassaolostasi silloinkin,
kun luulen ettei mitään muuta ole
kuin menetys,
kaipaus
ja ikävä?

Ja nämäkin kukat vein haudallesi.
Seuraavaksi kimpun päivänkakkaroita.