Tarina, jota ei ole

 

Rakas lapseni. Yhä kirjoitan sinulle, vaikka sinua ei ole. Tai ehkä olet, siellä jossain. En voi tietää.

Jos olisit luonamme, täyttäisit tällä viikolla kahdeksantoista. Täysi ikä, aikuisuus, mitä näitä nyt on. Uudenlainen tulokulma maailmaan, lähempänä aikuisuutta kuin vielä koskaan aiemmin.

Mutta sinä olet paikassa, jossa ei ole enää ikää, ei numeroita, kaikki aika on samaa. En tiedä, missä olet. Haluan silti ajatella että olet, turvassa. Olet olemassa, omalla laillasi.

Jos olisit ollut täällä viime vuodet, olisit halunnut muuttaa Turkuun. Sinulla oli haaveita lukion suhteen, ehkä olisit sinne päässytkin syksyllä 2020. Korona olisi kirpaissut, ehkä olisit muuttanut takaisin kotiin ainakin etäkoulujen ajaksi. Moni asia olisi mennyt uusiksi ja joustoa olisi vaadittu. Ehkä tämä olisi kuormittanut sinua kovasti, mutta uskon että olisimme selvinneet tästäkin. Aina on vaihtoehtoja.

Jos olisit täällä, sinulla olisi varmaan pian ajokortti, ellei jo nyt. Tulisin kyytiisi ja saisit lainata autoani. Pyytäisimme sinulta kyytiä. Ehkä siskonkaan mopovimma ei olisi niin kova, jos olisit täällä ja kuskaisit siskoasi. Oi miten ihanaa se olisi. Ajelisitte kahdestaan jossakin. Manailisin bensanhintoja, menisitte silti.

Kun olisit toipunut, olisit löytänyt itsellesi uuden liikuntaharrastuksen. Ehkä joogaa tai mindfulnessia, jotain rauhallista. Olit taitava pelaaja, mutta keho oli lujilla. Olisit tarvinnut uusia tulokulmia asiaan, tukea ja lohtua sekä keholle että mielelle. Ehkä olisit aloittanut psykofyysisen fysioterapian, niinkuin minä tein. Olisitko tykännyt sellaisesta?

Ehkä pelaisit isäsi kanssa shakkia. Ottaisitte matsia, ja voittaisit melkein aina.

Pitäisit huoneesi siistinä, etkä antaisi meidän sotkea sitä. Kujeilisit siskosi kanssa, lainailisitte toistenne vaatteita. Söisit jäätelöä kanssamme ja tulisit puhaltamaan kakkukynttilät kotiin. Laulaisimme sinulle, olisit vähän nolona.

Olisit olemassa kanssamme, ainakin silloin tällöin. Saisin halata sinua ja sanoa, että rakastan sinua. Hyvää tulevaa syntymäpäivää, rakas lapseni! 

 t.äiti

Ohjuksia, sirpaleita, valokuvia

 




Rakas lapseni.

Hyvä puoli tässä on se,
ettei Euroopan uusi sota
enää pääse Sinua satuttamaan.
Mutta minua se satutti,
sillä menetin Sinut,
taas.

Näin unta Ukrainasta.
Asuntoomme alkoi sataa ohjuksia.
Oli selvää, ettei sinne voisi jäädä.
Tuli kiire kerätä mukaan jotain,
aikaa olisi ehkä minuutti,
sitten pommisuojaan.
En ollut kovin hädissäni,
ehkä tiesin, että tämä on unta.

Sitten aistini terävöityivät,
näin valokuvasi.

Jos ottaisin ne mukaani,
kuluisi kallisarvoista aikaa.
Jos jättäisin ne tykinruuaksi,
en ehkä koskaan näkisi Sinua
edes kuvissa.
Se olisi liikaa:
en kestäisi menettää Sinua uudelleen.

Sitten muistin,
että olet jo kuollut,
ja jos minäkin kuolisin,
näkisimme varmaan taas.
Että ei hätää...

Kuitenkin dilemma:
pyrkiäkö pakoon,
ehdinkö pelastaa kuviasi
vai antaisinko olla?

Tähän ahdinkoon heräsin
ja taas itkin unissani
sitä itkua,
joka ei päivällä tule.


- - -

Rakas lapseni, on niin ikävä,
ja nämä ajat
on niin hirveät. 

Miksi ihmiset, tai ainakin jotkut
raatelevat toisiaan,
unohtaen myötätunnon ja empatian.
Miten "ihminen" edes pystyy sellaiseen?
Rikos ihmisyyttä vastaan.
Rikos elämää vastaan.

Sinä et ole kuitenkaan rikollinen,
yritit olla satuttamatta muita
(vaikka kuitenkin
teit niin).

Traumat kertautuvat, uusiutuvat,
samoihin haavoihin lyödään yhä uudelleen.

Kumpa jaksaisi keskittyä siihen hyvään,
joka monin paikoin kuitenkin versoo.
Yhteistyötä ja auttamisen halua.

Kumpa Sinuakin olisi autettu ja ymmärretty
yhtä suurella tarmolla.

Mekin olimme pakolaisia,
mutta ymmärrys ja tuki jäivät usein puolitiehen.
Ja veit traumasi hautaan.


Mitä voin tehdä?