Miltä rakkaus kuulostaa?

Rakkaus kuulostaa juuri siltä, kun itku on loppu, eikä tule enää mitään. Vain tyhjät uomat huokaavat autiomaasta, kuivuneet kyynelkanavani.

Mutta vesipisara (se kyyneleen sijainen)
putoaa varoen oksalta
  lampeen,
    joka vei sinut.

Yhä käyn raapimassa tulitikun. Kärvennän sormeni mustaksi lyhdyn reunaan.
Sytytän kynttilän Sinulle,
rakas enkelilapseni.
En sinua unohda.

Rakkautta on myös se,
kun teinisisko äyskii:
kysyinkö, ann rahaa, kato netistä, emt.
Ja silti.
Tätäkin on rakkaus,
nyt.

Entäpä isäsi kuorsaus,
valikoivat korvat.
- Rakas, sinusta on tullut kuuro!
- Mitä?

Kuinka A-studio huutaa liian kovalla, mutta villasukissa tarkenen.
Rakkaus on vedenkeittimen ääni,
usein teen enemmän kuin tarvitsen,
mutta en yhtään liikaa.

Herätyskellokko aamulla,
koiran kynsien rapina lattiaa vasten,
koiran tuhina, oma sakkautuva hengitys,
naksahtavat polveni.

Tämä arkemme ontuu.
Silti se on täynnä
jotain lämmintä, rakkautta.  (Runokipinää-kurssin harjoitus 25.11.2021)

Vieraskynä

 

Vuosi, sekunti, vuosisata, eilen.

Muistan kaiken, en muista mitään.

Miksi, satatuhatta syytä miksi.

Suru, niin syvä, että pelkään hukkuvani, pelkään etten hukukaan.

Kunpa voisin muuttaa kaiken, tehdä toisin, olla toinen, en tiedä mitä muuttaisin, tekisin, olisin.

Suru niin syvä, että vie järjen ja ymmärryksen.

Esikoiseni, tyttäreni, maailmani, puolikas minua, anteeksi etten osannut rakastaa sinua ehjäksi.

-Heidi Jokiniitty- (ja seppeleen teki isi)

vedestä

vesi, veden

vedessä, vedestä, veteen
vedellä, vedeltä, vedelle

vedettä
vesineen
vedeksi

Vesi kantaa, on kantanut.
Vesi vie,
on vienyt.


Elämän vesi.
Kuoleman vesi.

Vesi marraskuussa, hetki ennen jäätymistään.

Vesi ennen pimeää,

kohti pimeää.


Vesi vapauttaa ja vangitsee.
Vesi antaa, vesi ottaa.

Vesivahinko.
Vesi vaan.
Vahinko.
Vesi.




Miten uskalsit?




Veden kantava voima.




Vesi loi turvan
uskaltaa.



Vesi oli turva.




Vesi kantoi sinut
sinne,
  minne elämä ei.

(kuvat Häklin lammelta 8.11.2021, päivänä jolloin Kirsi Kunnas kuoli)