Vein haudallesi juhannuskukat:
kotitien varresta apilaa, harakankelloja, putkikasveja,
tarha-alpia, mataraa, siankärsämön nuppuja, timoteita ainakin.
Poimulehti, hevonhierakkaa
ja yksi päivänkakkara.
Niin räikeitä,
niin värikkäitä.
Olen vienyt juhannuskukat ennenkin,
jo kaksi kertaa.
Eka kerrasta en muista mitään.
Toka kerralla kimppu oli haaleanvaalea,
ja kiven taakse muodostui kauniit varjot niistä kukista,
joita kasvoi puoliksi salaa
siellä harmaalla, nurjalla puolella.
Niistä väreistä pidin.
Tänään
yritin pestä kiven takaa linnunkakkaa, mutta ei ollut kunnon harjaa mukana.
Ehkä ensi kerralla sitten?
Niin sanoin sinullekin viimeisinä päivinä:
ensi kerralla sitten?
Mutta niitä seuraavia kertoja ei koskaan tullut.
Miten olisin voinut tietää.
Miten kestit sen, että tiesit,
että emme tiedä,
etkä siltikään vihjannut
mitään.
Toisin kuin ennen
istutin tänään haudallesi monivuotiset kasvit. Perennat.
Kaksi tummaa keijunkukkaa.
Yksivuotiset kukat tai kausikanervat ovat kuin väliaikainen risti,
väliaikaisuuden monumentti.
Monivuotinen kasvi tekee (eläessään) tästä surusta kestävää,
ehkä ikuista.
En silti toivo, että kasvi kuolisi.
Mutta jos kasvi saa elää ja sinä et saanut,
mikä järki,
mikä reiluus tässä on ?
Ei mikään. Ei mitään.
Tämän takia en pystynyt menemään juhannuksen viettoon siellä,
missä on mukavaa ja iloitaan. Olen jo joskus tehnyt niin,
tiedän että pystyn siihen.
Mutta nyt en pystynyt.
Ei minun tarvitse
unohtaa sinua
tai väittää,
että tämä olisi helppoa.
Eikä kukaan voi ymmärtää.
Paitsi sellainen,
joka käy myöskin lapsensa haudalla
yksin juhannusyönä.
Mutta kotiin palatessa kultareunapilvet hymyilivät.
Ihan varmasti hymyilivät.
Ja radiosta soi :
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.
