ne muut värit

Ajoin autolla mökille
uupumusta ja kipuja uhmaten.
Muistin, miten ajoimme Jäämerelle isäsi kanssa, kun olit yksi.
Sinulla oli vaaleansiniset tuulen- ja hyttysenpitävät haalarit.
Niitä käytettiin.
Olit tomera ja rakas.
On monta valokuvaa tuolta matkalta, 

ne viimeiset filmikuvat ennen digikameroita.

Automatka oli pitkä.
Niin paljon hyttysiä.


Kun näimme viimeistä kertaa rannalla 14.8.2018
oli sinulla vaaleansiniset huulet
ja vaaleansinistä farkuissa. 
Rakas vaaleansininen lapseni.

Olit kuin prinsessa Ruusunen,
ikiaikaisessa unessaan.
Niin kaunis ja rakas, muka kuollut.

En voinut uskoa sitä,
  enkä vieläkään usko. 

Mutta aina kun näen vaaleansinistä, muistan tuon kauhean päivän.
Vaihdan värin muuksi.
Ihan mitä muuta tahansa kuin vaaleansinistä.
"Sininen, punainen, sininen, punainen",
sanoivat hyvät haltiattaretkin elokuvassa.
(Ne olivat hyviä...)

Hautakukkien väri on tänä vuonna keltainen. 
Tai ainakin sinnepäin.

Tämä matka on pitkä.
Vaikka se tulee päättymään ennen kuin ruusuiset 100 vuotta on kulunut,
se on silti pitkä.
Pidempi kuin matka Jäämerelle.
(hyttysistä viis)

Matkan varrelle on asetettava välietappeja, 

että olisi edes joku järki ja inhimillisyys.
Että pystyisi olemaan riittävän hereillä
ja edes välillä
lepäämään.

Onneksi on olemassa 

muitakin värejä
kuin vaaleansinistä.

Ikiaikaista kalliota,
harmaan eri sävyt.
Puiden rauhoittavat ruskeat,
sammalet,
tuulien humina.
Västäräkit.


Olen perillä,
nyt,
edes vähäksi aikaa.