Rakas lapseni.
Olin kurssilla. Kirjoitin tällaisia..
Sinä olet aina mielessä,
aina sydämessä.
t.äiti
Aluksi
en nähnyt mitään.
Oli vain turhia sanoja,
elämästä irtileikkautuneet kappaleet,
reuna-alueiden kivut,
tyhjät kohdat kehossani.
Kun saksetkin sattuivat.
Oli luotava merkitys uudelleen,
sanojen uudet muodot.
Puhallettava uusia alkuja.
Etsittävä sieltäkin,
missä ei ole.
Liima saa kuivua.
Ehkä osaan
jos tarpeeksi yritän.
Piti kirjoittaa myös kirje nuorelle itselleen.
Kirjoitin samalla sinulle.
Sinä olet minä ja minä olen sinä.
Olemme me,
toisemme menettäneet.
(Voiko näitä edes erottaa toisistaan?)
Mutta sinä halusit irti, eroon, muualle, pois.
Olet edeltä mennyt.
Miten vaikeaa irtipäästäminen on.
Ehkä vielä joskus kohdataan?
Olisipa saatu auttaa Sinua
edes vähän enemmän.
- - -
Hyvä nuori minä.
Missä olet, mitä kuuluu?
Muista, että aina joku kysyy, on kiinnostunut sinusta, haluaisi tietää.
Missä oletkin, muista että kuuntelet itseäsi, sydäntäsi.
Pysy lujana.
Jaksa uskoa siihen, että täydellisiä umpikujia ei ole olemassakaan.
Ei kokonaan musertavia pattitilanteita.
Ratkaisuja ja vaihtoehtoja on aina,
uusia alkuja,
yllättäviä tulokulmia.
Silloinkin kun et uskoisi niin.
Anna tarvittaessa aikaa.
Kuule hiljaisuutta myös.
Opi lempeyden taitoja
myös itseäsi kohtaan.
Muista toivon pipanat, ne pienetkin rippeet.
Usko,
vaikka vähäänkin.
Ole rakkaus,
uskalla olla.
Rakkaus ei koskaan kuole,
eikä osaa piiloutua
kokonaan.
Siinä on lohtumme.
