Hilmanpäivät

 

                            Rakas rakas Hilma siellä jossain!

    
Tiedätkin varmaan että Anni-koiramme on ollut kovin huterana. Meinasi menehtyä käsiimme jo pyhäinpäivänä, mutta jotenkin nousi vielä sieltä, kiitos antibiootin. Muistatko miten Anni sairasti jo kesällä 2018, kun sinunkin vointi romahti? Silloin saatiin pelastettua tämä pieni koira. Ei Sinua, kun emme ymmärtäneet tarpeeksi... .

Anni on ollut laiha lohtu, mutta lohtu kuitenkin. Nyt entistä laihempi. Atleetin kinkkus-kankkuset, mahtavat reisilihakset ovat nyt siskoin sanoin "pelkkä jalka". Niin. Huoh. Kiharaisella loppusuoralla ollaan, mutta miten pitkällä, ei tiedä kukaan.

Oli niin ihana yllätys, kun ruokahaluton saattopotilas jaksoi ensi kertaa kävellä keittiöön, kiinnostui tuoksuista ja tiskasi jopa puurokattilan. Siitä se toipuminen alkoi.

Nyt ollaan jatkoajalla, tai oikeastaan jatkojen jatkojen jatkojen jatkossa. "Saatiin lahjaksi tämäkin päivä", voisin painattaa vaikka teepaidan....

Tänään on Hilmanpäivä, sinun nimpparisi. Ja kuinka ollakaan, saman nimistä elokuvaa on kuvattu täällä meidän kirkonkylällä. Yritin tänään lähteä asioille, mutta pikku potilas halusi syliin, rapsutuksia, mahatönkötyksiä (tiedät mitä se on). Eikä auttanut muuta kuin ottaa Anni mukaan, silläkin uhalla että palelisi autossa. Räntää ja vettä, marraskuu.




                                

                                

Munuaismummelin tahdonvoima on ihailtavaa. Se tahtoi jatkaa taistelua, yrittää vielä elää. Se jaksoi tahtoa mukaani, kun kävin kaupassa ja hain hänelle itselleen kaikenkarvaisia tököttejä.

Sinäkin taistelit, emme edes ymmärtäneet kuinka paljon.

Kumpa tahdonvoimasi olisi lopussa suuntautunut toisin. Mutta eipä sinuakaan voi moittia sen puutteesta. Hengenvaara, todellakin.
        
                                        

Olet kaikesta huolimatta rakas, tiedäthän sinä sen. Emme me sinua moiti, vaan väärin hoidettua sairauttasi.

        Hyvää nimipäivää sinne jonnekin, rakas Hilma!

         Laitettiin haudalle kynttilä jo sunnuntaina.

        Ja joka päivä olen muistuttanut Annia siitä tärkeimmästä tehtävästä:
        että toisi Sinulle terveisiä,
        sitten kun.

Vuosipäivän aattona

Väsyttää.
Päikkäriaika.

    En jaksa levätä. 

    Ajattelen sinua, taas,
    kuten niin monena päivänä, hetkenä, minuuttina
    näinä vuosina
    kun olet ollut 

    poissa.

        Siitä on kohta seitsemän vuotta.
        Huomenna.

    Onko suruni sitten kouluikäinen?
    Sellainen tomera, jolla on oma rannekellonsa (aikansa),
    joka osaa kirjoittaa eri käsialoin,
    naamioitua yhä uudelleen
    yhä erilaisiksi suruiksi?

        

Ei tämä muutu yhtään helpommaksi, melkein päinvastoin. Asian raadollisuus korostuu. Se, että olet oikeasti pois. Et tule koskaan takaisin. Olet mennyt. Olet muualla. Minä olen murusina, koska et jaksanut elää. Olisit antanut edes meidän yrittää puolestasi, kun et itse pystynyt.

    Monta vuotta poltin kynttilää portin pielessä (ja haudalla ja muistopaikalla ja ja)
     jos vaikka tulisitkin.

    Et ole tullut, 

    sanoin ääneen keväällä kaupassa törmättyäni lapsuudenystäväsi perheeseen.

 

    Nyt saatoin sen sanoa. 

    Et ole tulossa takaisin.

Muistopaikalla on ollut rauhallista. Kasvit näivettyvät, metsittyvät, kun en ole niitä aktiivisesti hoitanut. Olkoot sitten niin. Ei kuivasta kankaasta saa vehmasta puutarhaa ainakaan itsestään. Muurahaiset ovat pesiytyneet enkelipatsaaseen. Olkoot sitten niin. Mieluummin murkut kuin tappajaetanat.

Eikä sinun olosi helpottunut hoitamattomana, väärin hoidettuna, hoitovirheiden runtelemana. Kun kysytään miten kuolit, sanon yhä että hoitovirheisiin.
En halua sanoa: itsemurha.

Olen ajatellut, että olisit halunnut elää, mutta et vain kestänyt mahdotonta kärsimystä.
Luulit saavasi apua, mutta kävikin päinvastoin.
Se katala pilleri, nuoren lääkitys ilman seurantaa, hoitovihreiden ketju.
Kumpa edes joku kohta lenkistä olisi toiminut,
mutta ei.
Kun koko ketju petti, kaikki lenkit yhtä aikaa.

    Seitsemän pitkää vuotta olet ollut muualla.
    Seitsemän plus seitsemän vuotta ehdit elää kanssamme. Kiitos näistä vuosista!

    Seitsemän plus seitsemän plus seitsemän olisi ikäsi, jos olisit vielä luonamme.
    Menen solmuun lyhyen matikkani kanssa.
    Menen solmuun ihan ilman matikkaakin.
    Menen solmuun.
    Olen solmussa, 

    koska olet poissa.
    Olet poissa.
          Olet,
            olit,
                olet.

        Olet rakas, 
        rakkaamme,
        katso miten urheasti olemme yrittäneet jatkaa elämää! Me melkein kaikki, 

        jotka emme ole vielä kuolleet.

Annikoira harmaantuvana mummona vahtii yhä lentokoneet ja käy kanssani muistopaikalla. Kuvassa helleköllötystä mökillä, koska auringonkoira, muistathan.

Sinun isisi, urhea duunari, yrittää elättää perhettään ja harrastaa itse. 

Taisit olla isin tyttö.

Siskosi (milloin minkäkin sävyisenä kaunottarena) 

paiskii urheasti töitä ja harrastaa tavoitteellisesti. Koulukin siinä sivussa. 

Mitä sanoisit siskollesi, jos voisit?

Entä isovanhempasi, he urheista urheimmat, liian monia menettäneet. 

Miksi tämäkin suru heille?

Ja minä, mitäpä minusta. Sata vuotta seitsemässä vuodessa vanhentuneena raivasin haudaltasi tappajaetanavauvoja, karmeat murhajaiset. Sitten riivin kukkia joiden toivoin tuovan lohtua ja kauneutta meille kaikille. Että joutuu tällaiseenkin puuhaan oman lapsen haudalla, vieläpä vuosipäivän alla. Yyh ja anteeksi. Mutta yritettävä on.

Yritän myös parannella rasitusvammojani. Raajakipu on kuitenkin mitätöntä surinaa 

sen rinnalla, mitä sinun lähtösi jätti. 

    Ehkä joskus on aika, jolloin on vähemmän kipua ja surua, 

    enemmän huolettomuutta ja lempeitä tuulia. 

        Mahdollisesti mahdollistako?

                    Niin tai näin, tiedäthän että rakastamme 

                    Sinua 

                        aina aina aina.

                

                        Hyvää tulevaa seitsenvuotispäivää sinne jonnekin!

                        toivoo äitisi (ja varmaan kaikki muutkin)

Huomenna täysi-ikäiset!

Rakas Hilma siellä jossain!

Tänä keväänä kuulin sanoneeni, ettet tule enää takaisin. Kuulosti aika pahalta, mutta niin sanoin.

Silti tuntuu kuin olisit jotenkin luonamme. Teidän synttärit on huomenna, pikkusiskon ja sinun. Olisit vanhanajan täysikäinen, 21. Ja sisko samaa tässä ajassa, 18. Miten osasittekaan syntyä samana päivänä!

Täällä vietetään synttärinne aattoa maha täynnä kakkua ja eilisiä blinejä. Sauna lämpiää. Voice of Finland pauhaa: "Mä tahdon tähän taloon Sinut takaisin". Vaikka et tule, minäkin tahtoisin, Eppujen lailla.

Mitä haluaisit sanoa siskolle? Minkälaisia elämänohjeita pian kahdeksantoistavuotiaalle?

Tällaisen kuvan teit pikkusiskolle kun hän oli viisi ja sinä kahdeksan. Muistan kevään, kun maalailitte keittiön pöydän ääressä. Paljon värejä. Paljon keltaista. Paljon iloa ja valoa. Vesivärit kantoivat, vesi kantoi.

Kunnes vesi vei. Lähtösi musersi meidät kaikki. Suru ei lopu koskaan.
Mutta yritetään muistaa se kaikki ilo ja valo, joita loit ympärillesi käymällä täällä. Kuinka kannoit meitä kaikkia.

    Olet ollut.
    Olet jättänyt jäljen.
    Talo olisi ollut niin paljon tyhjempi, 

    jos et olisi edes käynyt.



            Hyvää syntymäpäivää huomenna, rakas.
            Aina aina aina rakkaamme!



                 

Luisu

 

"Neljä nuorta kuoli auton suistuttua sillalta jokeen" huutaa uutisotsikko.

Kotikunta. Tuttu ja tutun tuttuja.

Tällaista ei tapahdu, sanoo isisi. Jos tämä olisi elokuvaa, tapahtumia pidettäisiin epäuskottavana.

Mutta tämäkin tapahtui.
    Hallitsematon luisu,
        emme tiedä kaikkea,
            äkkikuolema.

Mitä mahtoi olla nuorten mielessä
kun mitään ei ollut tehtävissä
kun autoi luisui perä edellä hyiseen jokeen
kun ovet eivät auenneet
kun lause katkesi kes

Sinäkin luisuit 
hallitsemattomasti
yksikään ovi ei auennut sinulle
lause katkesi kes

Suru on suuri. Suru on yhteinen ja jaettu, silti kirkuvan repivän yksityinen, mikään ei ota sitä pois. Suru omasta lapsesta, toisten lapsesta, lapsista, menehtyneestä oppilaastani, jo toisesta, ei tämän näin kuulu mennä. Suru nuoren elämän katkeamisesta, nuorten, liian usean, kollektiivinen suru, kirjoitin sen jo, en päässyt kirkkoon, ehkä olisin halunnut vaikka en tahdo, kukaan ei tahdo tällaista mutta se vain tapahtuu, joskus elämä luisuu äkkikuolemaan, olettehan turvassa ja tallessa, ettehän palele enää.

Hugo Simberg: Elämän virralla 1896 / Kansallisgalleria