Vuosipäivän aattona

Väsyttää.
Päikkäriaika.

    En jaksa levätä. 

    Ajattelen sinua, taas,
    kuten niin monena päivänä, hetkenä, minuuttina
    näinä vuosina
    kun olet ollut 

    poissa.

        Siitä on kohta seitsemän vuotta.
        Huomenna.

    Onko suruni sitten kouluikäinen?
    Sellainen tomera, jolla on oma rannekellonsa (aikansa),
    joka osaa kirjoittaa eri käsialoin,
    naamioitua yhä uudelleen
    yhä erilaisiksi suruiksi?

        

Ei tämä muutu yhtään helpommaksi, melkein päinvastoin. Asian raadollisuus korostuu. Se, että olet oikeasti pois. Et tule koskaan takaisin. Olet mennyt. Olet muualla. Minä olen murusina, koska et jaksanut elää. Olisit antanut edes meidän yrittää puolestasi, kun et itse pystynyt.

    Monta vuotta poltin kynttilää portin pielessä (ja haudalla ja muistopaikalla ja ja)
     jos vaikka tulisitkin.

    Et ole tullut, 

    sanoin ääneen keväällä kaupassa törmättyäni lapsuudenystäväsi perheeseen.

 

    Nyt saatoin sen sanoa. 

    Et ole tulossa takaisin.

Muistopaikalla on ollut rauhallista. Kasvit näivettyvät, metsittyvät, kun en ole niitä aktiivisesti hoitanut. Olkoot sitten niin. Ei kuivasta kankaasta saa vehmasta puutarhaa ainakaan itsestään. Muurahaiset ovat pesiytyneet enkelipatsaaseen. Olkoot sitten niin. Mieluummin murkut kuin tappajaetanat.

Eikä sinun olosi helpottunut hoitamattomana, väärin hoidettuna, hoitovirheiden runtelemana. Kun kysytään miten kuolit, sanon yhä että hoitovirheisiin.
En halua sanoa: itsemurha.

Olen ajatellut, että olisit halunnut elää, mutta et vain kestänyt mahdotonta kärsimystä.
Luulit saavasi apua, mutta kävikin päinvastoin.
Se katala pilleri, nuoren lääkitys ilman seurantaa, hoitovihreiden ketju.
Kumpa edes joku kohta lenkistä olisi toiminut,
mutta ei.
Kun koko ketju petti, kaikki lenkit yhtä aikaa.

    Seitsemän pitkää vuotta olet ollut muualla.
    Seitsemän plus seitsemän vuotta ehdit elää kanssamme. Kiitos näistä vuosista!

    Seitsemän plus seitsemän plus seitsemän olisi ikäsi, jos olisit vielä luonamme.
    Menen solmuun lyhyen matikkani kanssa.
    Menen solmuun ihan ilman matikkaakin.
    Menen solmuun.
    Olen solmussa, 

    koska olet poissa.
    Olet poissa.
          Olet,
            olit,
                olet.

        Olet rakas, 
        rakkaamme,
        katso miten urheasti olemme yrittäneet jatkaa elämää! Me melkein kaikki, 

        jotka emme ole vielä kuolleet.

Annikoira harmaantuvana mummona vahtii yhä lentokoneet ja käy kanssani muistopaikalla. Kuvassa helleköllötystä mökillä, koska auringonkoira, muistathan.

Sinun isisi, urhea duunari, yrittää elättää perhettään ja harrastaa itse. 

Taisit olla isin tyttö.

Siskosi (milloin minkäkin sävyisenä kaunottarena) 

paiskii urheasti töitä ja harrastaa tavoitteellisesti. Koulukin siinä sivussa. 

Mitä sanoisit siskollesi, jos voisit?

Entä isovanhempasi, he urheista urheimmat, liian monia menettäneet. 

Miksi tämäkin suru heille?

Ja minä, mitäpä minusta. Sata vuotta seitsemässä vuodessa vanhentuneena raivasin haudaltasi tappajaetanavauvoja, karmeat murhajaiset. Sitten riivin kukkia joiden toivoin tuovan lohtua ja kauneutta meille kaikille. Että joutuu tällaiseenkin puuhaan oman lapsen haudalla, vieläpä vuosipäivän alla. Yyh ja anteeksi. Mutta yritettävä on.

Yritän myös parannella rasitusvammojani. Raajakipu on kuitenkin mitätöntä surinaa 

sen rinnalla, mitä sinun lähtösi jätti. 

    Ehkä joskus on aika, jolloin on vähemmän kipua ja surua, 

    enemmän huolettomuutta ja lempeitä tuulia. 

        Mahdollisesti mahdollistako?

                    Niin tai näin, tiedäthän että rakastamme 

                    Sinua 

                        aina aina aina.

                

                        Hyvää tulevaa seitsenvuotispäivää sinne jonnekin!

                        toivoo äitisi (ja varmaan kaikki muutkin)