Sweet Sixteen

Rakas lapseni siellä jossain!

Huomenna täyttäisit kuusitoista,
jos olisit tämän maailman ajassa.

Siellä missä olet
ei taida olla aikaa
eikä tietoa
korona-pandemiasta,
käsienpesusta,
poikkeustilasta,
hallituksen tiedotustilaisuuksista,
sekavasta kriisiviestinnästä,
Uudenmaan uusista asetuksista,
poliiseista näillä rajoilla,
hengityssuojista tai niiden puutteesta,
yhä uudelleen käsienpesusta,
sairauksista tai niiden riskeistä,
uusista järjestelyistä,
kotona-viruksesta,
maailman tilasta,
käsienpesusta niin että sattuu
ja kädet jo haavoilla ?

Lohduttaudun ajatuksella,
että sinä olet turvassa ja tallessa.
Eikä sinun tarvitse pestä käsiäsi !

Et voi sairastua enää,
etkä tahtomattasi sairastuttaa ketään,
niin kuin me kaikki muut.


Olet jättänyt meidät jo
ikuiseen ikävään,

itkuun ilman kyyneliä,

ihmettelemään

miten
elämä
kuitenkin
voi jatkua

ja jatkuu
(aina jollain tapaa)

vaikka maailma on sortunut.





Silti maa
on kantanut jalkojen alla,
tehnyt jopa hedelmää.




Tulvat laskevat aikanaan,
epidemia väistyy,
sade kastelee maan
ja kevät kohisee,

eteenpäin.

Erakkomehiläiset puurtavat yksiöissään,
kimalaiskuningatar lähti lennolle,
koira söi sisiliskon (ilman häntäpaloja),
leskenlehti kukkii,
palokärki nakuttaa tihennettyyn tahtiin,
ei sos.sos.
vaan kevät, kevät!

Töyhtöhyyppä on palannut

ja mustarastas,
hanhet,
joutsenet,

ensimmäiset perhoset.

Pikkusisko touhuaa kuten ennenkin,
huomaathan,

kännykän kuoret, uusi paita, kynsilakka, omat jutut.
Sinulla on ihana sisko
ja ihana sisko olit itsekin.



Olet poissa,
mutta kaipaamme sinua
osaksi tätä maailmaa.


Onneksi
kuljet jo kanssamme,
joka solussa ja ajatuksessa,

puhkeavissa lehdissä
ja kevään ensi kukissa,

näsiän tuoksussa puron varrella.

Kaunista, myrkyllistä, silti elämää.


Sweet Sixteen, (bitter sweet): rakas Enkelityttöni siellä jossain!
Vietä itsesi näköinen syntymäpäivä.




Äiti lähettää sinulle vaaleanpunaisia kukkia
(niitä vähemmän myrkyllisiä)

ja toiveajatuksia,

että jälleen  kohdataan...

...kuten unessa, jossa kolistelimme lyhtyä haudallasi.
Kävelit vastaan
kivesi luota
ylläsi vaaleanpunaista
ja kaikki oli hyvin.

Kaikki oli hyvin :)

Kansainvälinen?

Kansainvälinen naistenpäivä.

Ulottuuko tämä kansainvälisyys
myös kuoleman rajojen tuolle puolen?


   Paistoin sinullekin vohveleita aamulla, huomasithan.
   Sydämenmuotoiset reunat,
   sylämiämiä,
   taas.

   Mitä täytteitä olisit huolinut?
 
Oli mansikkaa,
mustaherukkasosetta
   (purkissa sinun kirjoittama teippi MVM2018 johon olin kirjannut päälle LITS),         omenasosetta
   (mummun tekemää 2017, ylivuotista mutta ihan hyvää)
sekä kaupanhillon jämä.
Bonuksena oikein kermavaahtoa.

Olisit saanut iskän keittämää kahviakin
ja dacapoja sydämen muotoon aseteltuna.
  (Voitko kuvitella?)




Iltapäivällä
toimme haudallesi kukkia,
kerrankin koko perhe.

Keltaiset tulppaanit tällä kertaa (isin ostamat)
   ja keltainen kynttilä.

          Maaliskuisia !
          Maaliskuun lapsi !

Samoja kukkia on kotona.
Olet kanssamme, olet luonamme.

Ehkä käy taas niin, että kukat haudallasi kestävät hyvinä paljon pidempään
kuin ihan samanlaiset kukkaset kotona.
Talvettoman talven etu.

Odotin sinua koko maaliskuun, kuusitoista vuotta sitten.
Silloin oli oikea talvi.

Odotan sinua edelleen.
Olet yhä minussa.

Olen Äiti Maa.
Maasta olet tullut
ja maahan palasit,
  joka soluuni.

Hengitän kanssasi.

Kunnes kohtaamme jälleen  until we meet again.

  

May the road rise to meet you
May the wind be at your back
May the sun shine warm upon your face
May the rain fall softly on your fields
And until we meet again
May you keep safe
In the gentle loving arms of God

For everything there is a season
A time for meeting
A time to say goodye
In all things
God is near
Always guiding your way

May the road rise to meet you
May the wind be at your back
May the sun shine warm upon your face
May the rain fall softly on your fields
And until we meet again
May you keep safe
In the gentle loving arms of God

For everything there is a season
A time for loving
A time for letting go
In all things
God is near
Always guiding your way

May the road rise to meet you
May the wind be at your back
May the sun shine warm upon your face
May the rain fall softly on your fields
And until we meet again
May you keep safe
In the gentle loving arms of God

traditional/Irish

Lisää lainoja, lainasanoja

Tämä ei ole oma kirjoitus vaan kokoelma toisten sanoja.
Lisää lainoja,
lainasanoja
toisen henkilön omasta tilanteesta,
tilasta,
surukuplasta,
joka on osin kuin omani.

  Surun yhteinen olemus?
  Surun istukka,
  joka eristää ja yhdistää.
 
Kirjoitan, siis olen?
Olemme.
Lainakaavussa,
yhtä aikaa vieraassa,
silti todemmassa kuin koskaan ennen.

Katriina Huttunen, Surun istukka:

s.203
Olen kiinnostuneempi kuolleiden ihmisten haudoista kuin elävien ihmisten elämästä. En jaksa teeskennellä että sietäisin heitä. En osaa olla elävien kanssa. Siksi kirjoitan yksin kotona ja lähden joka päivä toivioretkelle hautausmaan mykkään syleilyyn. Siellä kukaan ei vaadi minulta mitään, ei väitä vastaan, ei kyseenalaista olemassaoloni oikeutusta, ei ihmettele miksi olen ja mitä siellä teen.

s.206
Lapseni kuolema on käänteinen raskaus, tila jossa täyteys tyhjenee. (...) Jos en ajattelisi lapseni kuolemaa koko ajan, pelkäisin että unohdan hänet, eikä minulla ole varaa unohtaa häntä.

En voi yrittää elää niin kuin hän ei olisi kuollut. Mitä hän sitten olisi, elossako? Vai pitäisikö minun ajatella että hän ei olisi elänytkään, syntynytkään? Mitä elämästäni silloin puuttuisi? Sellaistako mitä ei ole koskaan ollut vai sellaita mikä on ollut mutta mitä ei enää ole? Sellaista mikä on otettu minulta pois?

s.207
Ajattelen kuolemaa koko ajan. Ajattelen lapseni itsemurhaa koko ajan. Minun on pakko ajatella sitä koko ajan. En ole siltä turvassa. En voi paeta vastuutani. En voi paeta näitä ajatuksia. Yritän jaksaa ajatella ne loppuun saakka.

s.214
Suruni ei lähde suremalla. Se on nälkää, joka ei lähde syömällä, vasymystä joka ei lähde lepäämällä. Se on tehnyt minuun pesän ja on tullut jäädäkseen. Otan sen vastaan.

s.215
Lapsen kuolema on heittänyt minut pysyvälle epämukavuusalueelle, ja siitä on tullut mukavuusalue. Olen ollut siellä, täällä, elämässäni, nyt niin kauan että en enää osaa lähteä täältä pois. En tiedä minne lähtisin. Minulla ei ole muuta paikkaa.

s.238
Ehkä joskus opin hyväksymään että poissaolon läsnäolossa eläminen on surun perimmäinen tavoite. Sitä opettelen loppuelämäni ajan.






   Jokaisen suruistukka on oma, itsenäinen verenkierto ja hapetus.
   Vaikka lapsi on kuollut,
   istukka voi sykkiä 
   pitkään.