Lisää lainoja, lainasanoja

Tämä ei ole oma kirjoitus vaan kokoelma toisten sanoja.
Lisää lainoja,
lainasanoja
toisen henkilön omasta tilanteesta,
tilasta,
surukuplasta,
joka on osin kuin omani.

  Surun yhteinen olemus?
  Surun istukka,
  joka eristää ja yhdistää.
 
Kirjoitan, siis olen?
Olemme.
Lainakaavussa,
yhtä aikaa vieraassa,
silti todemmassa kuin koskaan ennen.

Katriina Huttunen, Surun istukka:

s.203
Olen kiinnostuneempi kuolleiden ihmisten haudoista kuin elävien ihmisten elämästä. En jaksa teeskennellä että sietäisin heitä. En osaa olla elävien kanssa. Siksi kirjoitan yksin kotona ja lähden joka päivä toivioretkelle hautausmaan mykkään syleilyyn. Siellä kukaan ei vaadi minulta mitään, ei väitä vastaan, ei kyseenalaista olemassaoloni oikeutusta, ei ihmettele miksi olen ja mitä siellä teen.

s.206
Lapseni kuolema on käänteinen raskaus, tila jossa täyteys tyhjenee. (...) Jos en ajattelisi lapseni kuolemaa koko ajan, pelkäisin että unohdan hänet, eikä minulla ole varaa unohtaa häntä.

En voi yrittää elää niin kuin hän ei olisi kuollut. Mitä hän sitten olisi, elossako? Vai pitäisikö minun ajatella että hän ei olisi elänytkään, syntynytkään? Mitä elämästäni silloin puuttuisi? Sellaistako mitä ei ole koskaan ollut vai sellaita mikä on ollut mutta mitä ei enää ole? Sellaista mikä on otettu minulta pois?

s.207
Ajattelen kuolemaa koko ajan. Ajattelen lapseni itsemurhaa koko ajan. Minun on pakko ajatella sitä koko ajan. En ole siltä turvassa. En voi paeta vastuutani. En voi paeta näitä ajatuksia. Yritän jaksaa ajatella ne loppuun saakka.

s.214
Suruni ei lähde suremalla. Se on nälkää, joka ei lähde syömällä, vasymystä joka ei lähde lepäämällä. Se on tehnyt minuun pesän ja on tullut jäädäkseen. Otan sen vastaan.

s.215
Lapsen kuolema on heittänyt minut pysyvälle epämukavuusalueelle, ja siitä on tullut mukavuusalue. Olen ollut siellä, täällä, elämässäni, nyt niin kauan että en enää osaa lähteä täältä pois. En tiedä minne lähtisin. Minulla ei ole muuta paikkaa.

s.238
Ehkä joskus opin hyväksymään että poissaolon läsnäolossa eläminen on surun perimmäinen tavoite. Sitä opettelen loppuelämäni ajan.






   Jokaisen suruistukka on oma, itsenäinen verenkierto ja hapetus.
   Vaikka lapsi on kuollut,
   istukka voi sykkiä 
   pitkään.