Monen monta vuotta toivoin saavani koiran.
Sydämessäni oli pitkään "koiran kokoinen reikä."
Kun koira vihdoin hyppäsi syliini,
nuolaisi naamaani ja asettui taloksi meille,
oli hyvä olla.
Koira oli kotona.
Entinen koditon tarjosi kodin toiselle kodittomalle:
win win.
Ja niin rescue-koira löysi uuden paikkansa,
tappotarhalta pelastettu;
särkyneet sydämet löysivät toisensa.
Toissakesä oli kuuma ja hikinen.
Ämpäreissä oli kasteluvesiä,
ettei puutarha nääntyisi.
Moni kimalainen tai ampiainen oli hukkua saaveihin,
mutta pelastin niistä melkein kaikki,
samoin puutarhan kuivumiselta.
Minä, suuri "sankari" ja luonnonystävä.
Mutta omaa lastani en voinut pelastaa.
Kumpa olisikin
vain reikä sydämessä.
Sen sijaan,
ammottava aukko koko kehossa,
joka solussa,
koko maailma säpäleinä.
En tiedä, onko mahdollista saada
niin isoa aukkoa
ehjäksi millään?
Edes hieman eheämmäksi.
On ollut päiviä, että sattuu karvan verran vähemmän.
Mutta sitten mennään taas,
sinne missä pohjaa ei ole.
Kun kaipaus on pohjaton.
Suru sanaton.
Rakkaus ääretön.
 |
| (rakas koiramme paikassa, jossa tyttömme hengitti viimeisen kerran) |
