Metsän tumma viiva solisee,
eikä kukaan tiedä, mitä tapahtuu
maailman pysähtyneessä hetkessä.
* * *
Hän istuu rantalaiturilla
katse vettä kohti.
Hän muistele elämää,
ei muista mitään.
Silmästä putoaa sadepisara,
ajatus jostakin,
pieni värähdys vedessä,
kevyt helähdys,
ja kohta ovat ohi kaikki hetket.
* * *
Valoisan yön läpi
näen veden kuullon,
nuoret kasvosi aikojen takaa,
yhä läsnä olevat sanat,
aalloista valonsa saaneet.
* * *
Mistä virta on lähtöisin?
Se kuvastuu silmiisi,
kun katson sinua.
Me olemme virta,
ja puiden kauneus kulkee mukanamme.
Teoksesta Niilo Rauhala (2020):
Puitten kauneus kulkee mukanamme. Atrain & Nord, Kemi
