Vihtorin päivä

Kannoin sinua
yhdeksän kuukautta
ja koko sen ajan
olit minulle
Vihtori,
Vihtoriina.

Kuinka paljon sinua odotin,
toivoin,
välitin ja
rakastin.

Pelkäsin samalla
että menetän sinut,
kallisarvoisinta
mitä voi olla,
esikoiseni.

Mutta pelko on normaalia,
sanotaan;
kaikki äidit huolehtivat.
Ja niin
minäkin rauhoituin.






Ja kului 14 vuotta, 4 kuukautta ja 14 päivää.





Sitten aika pysähtyi.













31 viikkoa ja 3 päivää nollapisteen jälkeen
on tänään.
On Vihtorinpäivä.



Nyt olet yhtä suuri illuusio
kuin silloin,
kun et ollut vielä syntynyt,
mutta olit jo osa minua
elävästi,
joka solussa.







Olet menehtynyt,
mutta silti olet osa minua
elävästi,
joka solussa.





Samalla
sisimpäni kohdalla
on kuitenkin

tyhjä aukko











eikä minuakaan enää ole

sellaisena kuin olin





kokonaan.














Sieluni imettiin

     jonnekin




ja se elämä,
ne elämät,
mitä minussa oli.






Kun menit,
menin minäkin.





Jäi vain tutisevat raajat
ja pakahtuva pää
täynnä yksinäisiä kysymyksiä.








Tänään on kuitenkin juhlapäivä.



Astuit kuistille.
Pari askelta,


kolinaa.





Olit tulossa kotiin
hymyillen

ja kiharat heiluen
niin
kuin
aina
ennenkin.





Tilallesi ilmestyi kaksi kaurista
ja ne säntäsivät
metsään,

ja heräsin

huutaen nimeäsi.



Rakas lapseni. Säikäytinkö sinut?








Kiitos
että sain nähdä
sinut

edes silmänräpäyksen verran




ja onneksi uni on riittävän totta.

Surun kiharat

Tämä blogi syntyi aiemmin,
mutta sai nimensä tänään
enkä ole kertonut
vielä
kenellekään
ainakaan nimestä
tai siitä,
mistä blogin voisi löytää.



Ehkä tällainen on surukin?
Se on olemassa
ja siitä pitäisi kertoa
mutta silti olla
rauhassa ja hiljaa,
suojassa.




Surukihara
vai surun kihara,
surunkiharat
vai surukiharoita?
Kuulostaa ihan japanilta ja melkein naurattaa.
Mutta vaikka miten päin pyöritän,
suru on silti sama.



* * *

Viisitoista vuotta sitten
tänään
oli laskettu päivä
rakkaalle vauvalleni.
Mutta ei hän syntynyt tänään
eikä vielä huomennakaan...

Syntyipä kuitenkin.
Ja varttui.
Vauvasta taaperoksi, taaperosta leikki-ikään,
leikkien koululaiseksi,
pieneksi, isommaksi.

Kasvun ihmettä.

* * *

Ehdit jo teini-ikään.

Ja kun olin huolissani,
sanoit:
äiti murrosikä on keksitty!

Ja niin olikin,
sitä minäkin.
Mutta aina on se mutta.

Ja tämä mutta tiesi,
että jotain outoa tihkui lävitsesi,
kun halasin.
Et ollut siinä,
mutta en ymmärtänyt
mitä se tarkoittaa.

Miten julma mutta.
Ja mitä ihmettä?

Sitten olit poissa.

Ja kuitenkin
lähempänä kuin aikoihin.

Piti päästää irti, että voisit kasvaa.
Päästin irti, hellästi.
Astuit kuolemaan.


* * *

Kevätpäivän tasaus.


Koska on surupäivän tasaus?
Onko se tänään?
Voiko sellaista ollakaan?

Kuka leikkaisi surun kiharat pois?
Vai annanko niiden
kasvaa vaan?
Kuinka pitkä köysi siitäkin tulisi?
Kampaaja jo soitti.
En vastannut.

Onneksi on lettinauhat,
mustat,
surunauhat.



Leikkasin ne itse sopiviksi.

Hetkessä

Vaikeinta on...
sanotaan.

Mikään siitä mikä on sanottu,
minkä olen kuullut ja luullut aiemmin
ei ole sitä vaikeinta.
Voi olla vieläkin vaikeampaa.


Kun on käynyt monta kertaa vaikeuden ytimessä,
ei voi kuin ihmetellä sitä
että on ylipäätään elossa,
kun jo seuraavana päivänä on ollut
vielä vaikeampaa
kuin silloin, kun oli jo tilanteessa "vaikeinta on"
ja tästä se on
vielä vaikeutunut entisestään.

Onneksi suvantojakin on.

Mutta miten tästä eteenpäin?
Onko tämä yhä tiukempi umpisolmu
vai uuden alku?

Ja näin ajatteli kai lapseni,
ettei ulospääsyä ole,
että olisi vain yksi tie,
joka tarjoaisi helpotuksen
mahdottomuudessaan.

Mitä kaikkea olisinkaan tehnyt,
jos vain olisin tiennyt,
että lapsellani on vielä vaikeampaa
kuin minulla on koskaan ollut.

Olisin hakenut vaikka kuun taivaalta,
jos se olisi häntä auttanut.

Olisin kiillottanut toivon
ja kloonannut sen moninkertaiseksi,
kantanut tarjottimella hänen eteensä
muistuttaen
että pienistä siemenistä ne suuretkin puut kasvavat,
toivon pieninkin pipana
on uuden alku.

Mutta kuu pimeni
vain hetkeä ennen.

Ja aloin kutoa mustaa
kuun pimettyä,
enkä tiennyt
että siitä tulee
sinun mustasi.

Ja nyt lapsi on turvassa
mutta minä
ja me muut kaipaavat
niin hukassa
niin ikävissämme
niin suruissamme
niin yksin

kun jätit meidät.


Pyysit sitä anteeksi
kirjeessä
mutta et antanut mahdollisuutta
edes vastata,
sillä olit jo mennyt
ja sulkenut kaikki ovet
eikä meiltä kysytty
mitään.

Ja

Ja sitten se uusi elämä alkoi,
elämä ilman sinua
ja samalla sinun kanssasi

Niin että olet ollut yhtä aikaa elävä ja kuollut
muttet elävä kuollut
enemmän elävä kuin kuollut
mutta silti kuollut
eikä sitä sanaa saa silti sanoa
sillä se on liian lopullista, liian pysyvää, liian kaikkea.

Menehtynyt on kauniimpi sana,
siinä olet vain mennyt jonnekin
mutta et kuollut,
ehkä vain mennyt
eikä se ole lopullista
eikä niin kovaa
kuin kuolema.

Kukaan ei voi ymmärtää
ja silti kaikki he ymmärtävät,
joiden lapsi on mennyt edeltä
sinne jonnekin,
mistä emme tiedä.
Ehkä voimme aavistaa.

Emmekä saisi kiirehtiä,
vaikka ikävä saakin joskus toivomaan niin.

Voimme vaan odottaa,
että uusi päivä nousee
ja jonakin päivänä
voi taas hengittää
ja jatkaa siitä mitä oli,
sinun kanssasi
silloin kun olit
elävästi luonamme.

Haluan muistaa sinut kiittäen
ja
nauttien joka hetkestä
joita meillä oli.

Seuraava päivä

SINISTÄ

Ensimmäiset askeleet
ovat aina huterat.

Sitä ne olivat sinulle, kun opettelit kävelemään.

Sitä ne olivat minulle,
kun yritin kävellä
sen jälkeen,

kun olit yhtäkkiä menehtynyt,
enkä edes tiennyt missä olit.

Rakas lapseni,
ensin sininen,
sitten elämän värinen
ja lopulta taas sininen.
Tätäkö tarkoittaa sininen hetki?
Sinisiä ajatuksia?
Luulin että se olisi jotain mukavaa
mutta tämä on enemmän kuin hirveää,
sanojen ulottumattomissa.

Jokainen askel on ollut vaikea
ja liikaa
kun jo oma hengityskin sattuu.
Miksi minä saan hengittää ja sinä et?
Miksi et olisi saanut?

Kuin olisin halvaantunut.

Sinänsä hyvä,
sillä tuska olisi liikaa.

Tämä oli väkivaltainen riuhtaisu.
Jäi vain kuoret ja nekin nyt rikki.

Juuri kun olin selannut katalogista skoottereita:
valkoinen vai musta?
Ja oltiin puhuttu tulevasta,
visioitu siitä miten pian lennät sinäkin pesästä,
kuinka aika juoksee,
pianon paikasta,
joka voisi tulla huoneeseesi
muuttoa odotellessa,
no mihin tuo tuoli, kysyin,
jonnekin,
vastasit
ja olit niinkuin ennenkin.
Siniset silmät.

Tulikin tyhjä paikka
ja pianosta hauta-arkku,
niin musta ja sisältä ontto, kaikuva.

Ja menit itse
sinne jonnekin
missä sinun on hyvä olla.
Voi kumpa voisimme uskoa aina niin.

En minä sinua halunnut vaihtaa.
En pianoksi, en skootteriksi, en miksikään.
Olisit kelvannut sellaisena kuin olit.
Ja kelpaat edelleen.
Ja me rakastamme sinua
aina aina aina
ja tästäkin eteenpäin.


Onneksi jätit villasukkasi meille.
Ne lämmittävät silloin kun on kaikista kylmintä.
En halua että jalkani muuttuvat sinisiksi vielä pitkään aikaan,
vaikka aikamuoto vaihtuukin koko ajan:
oli, on, olisi, en tiennyt, en ymmärrä, rakastan, tulen muistamaan.

Olet läsnä joka hetkessä.

Ei näin

Lapseni on kuollut.

Ei, hän elää.

Eihän tällaista tapahdu!

Vielä hetki sitten hän oli täällä ja tässä,
kanssamme,
luonamme.

Miten hän voisi olla nyt poissa,
ilman ennakkovaroituksia,

ilman että asiasta on edes neuvoteltu, 

kysytty,

sovittu suuret linjat yhdessä?

Ei tällaiseen ole sanoja.


Kun sanat loppuvat.

Kun elämä loppuu.


Jää vain pilvenhattaroita
ja säätyyppi
vailla identiteettiä.

Kuin maailma olisi pysähtynyt.


Mutta silti joillakin jatkuu elämä kuten aina ennenkin.
Miten voitte?
Ettekö tiedä?
Miten sallitte kaiken tämän?

Eikä siitä voi kirjoittaa ainakaan blogia.
Ei tällainen mahdu bittiavaruuteen tai pikseleihin.

Ei sellaista voi kertoa tai jakaa, mitä ei itsekään ymmärrä.

Vai voisiko sittenkin?

Mitä haittaa siitä voisi olla?
Onko mikään haitta enää yhtään mitään
verrattuna tähän
haitoista valtavimpaan?

On ollut vain opittava elämään sen kanssa,

mitä ei koskaan voinut edes kuvitella
omalle kohdalleen,

sillä jo pelkkä ajatus olisi kirpaissut niin.

Ja yhtäkkiä se kaikista mahdollisista pahin
onkin totta

ja vielä enemmän.

Se on "pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua",
sanotaan, väittävät. Eivät he oikeasti voi tietää.

Kun yhtäkkiä on vain suru ja tuska ja raastava tyhjyys.

Niin julmaa, ettei sille ole edes sanoja.

Tai jos on, ne ovat ihan vääriä.

Mikään maailman kipu ei vedä vertoja sille,

kun oma rakkain viedään pois

yhtäkkiä.

Ja silti,
elämä jatkuu.

Sen on jatkuttava.
On muutakin.
On oltava.

Meidän muiden on jatkettava matkaa.

Sellaistakin voi tapahtua, jolle ei ole otsikkoa, ei sanoja, ei ymmärrystä.

Sellaista ta pah tuu.

Halusimme tai emme.

Kukaan ei kysynyt,
ei kysy,
enää.

Täytyy vaan löytää uudet otsikot,
uusi ymmärrys
tai edes alku ymmärrykselle.

Uusi elämä ja uuden ajanlaskun alku,
mitä se onkin.

Kun ikuinen ikävä ja kaipaus on liimautunut matkakumppaniksi.

Edetä matkaa hiukkanen kerrallaan,

 vaikka jo yksi askel on liikaa.