Ei näin

Lapseni on kuollut.

Ei, hän elää.

Eihän tällaista tapahdu!

Vielä hetki sitten hän oli täällä ja tässä,
kanssamme,
luonamme.

Miten hän voisi olla nyt poissa,
ilman ennakkovaroituksia,

ilman että asiasta on edes neuvoteltu, 

kysytty,

sovittu suuret linjat yhdessä?

Ei tällaiseen ole sanoja.


Kun sanat loppuvat.

Kun elämä loppuu.


Jää vain pilvenhattaroita
ja säätyyppi
vailla identiteettiä.

Kuin maailma olisi pysähtynyt.


Mutta silti joillakin jatkuu elämä kuten aina ennenkin.
Miten voitte?
Ettekö tiedä?
Miten sallitte kaiken tämän?

Eikä siitä voi kirjoittaa ainakaan blogia.
Ei tällainen mahdu bittiavaruuteen tai pikseleihin.

Ei sellaista voi kertoa tai jakaa, mitä ei itsekään ymmärrä.

Vai voisiko sittenkin?

Mitä haittaa siitä voisi olla?
Onko mikään haitta enää yhtään mitään
verrattuna tähän
haitoista valtavimpaan?

On ollut vain opittava elämään sen kanssa,

mitä ei koskaan voinut edes kuvitella
omalle kohdalleen,

sillä jo pelkkä ajatus olisi kirpaissut niin.

Ja yhtäkkiä se kaikista mahdollisista pahin
onkin totta

ja vielä enemmän.

Se on "pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua",
sanotaan, väittävät. Eivät he oikeasti voi tietää.

Kun yhtäkkiä on vain suru ja tuska ja raastava tyhjyys.

Niin julmaa, ettei sille ole edes sanoja.

Tai jos on, ne ovat ihan vääriä.

Mikään maailman kipu ei vedä vertoja sille,

kun oma rakkain viedään pois

yhtäkkiä.

Ja silti,
elämä jatkuu.

Sen on jatkuttava.
On muutakin.
On oltava.

Meidän muiden on jatkettava matkaa.

Sellaistakin voi tapahtua, jolle ei ole otsikkoa, ei sanoja, ei ymmärrystä.

Sellaista ta pah tuu.

Halusimme tai emme.

Kukaan ei kysynyt,
ei kysy,
enää.

Täytyy vaan löytää uudet otsikot,
uusi ymmärrys
tai edes alku ymmärrykselle.

Uusi elämä ja uuden ajanlaskun alku,
mitä se onkin.

Kun ikuinen ikävä ja kaipaus on liimautunut matkakumppaniksi.

Edetä matkaa hiukkanen kerrallaan,

 vaikka jo yksi askel on liikaa.