Hoidin pikkusiskosi asioita.
Tuli hyvä mieli siitä,
että pystyin olemaan edes hetken
toimintakykyinen äiti
elävälle ja olevalle nuorelle.
Ajoimme vanhaan kotikaupunkiin,
johon siskosi jäi asioilleen
ja siitä junalla Helsinkiin ja mitä kaikkee.
Sitten ajoin muitopaikkaasi kohti.
Vielä hetken oli ok.
Mietin, että minulla on ehkä "supervoima".
Olla kuolleen lapsen äitinä,
ja silti tässä ajan.
Olla selviytynyt tähän hetkeen asti siinä,
mikä on kuulemma ihmiselle pahinta
mitä voi.
Ja silti olen.
Mutta sitten tuli itku ja pyyhki taas kaiken.
En minä tätä halunnut.
En halua tällaisia supervoimia.
En halua.
Tahdon sinut, että olisit täällä vielä.
En minä tätä halunnut,
ei kukaan kysynyt
mitään.
En halua olla super tällä tavalla,
tässä asiassa.
Kun koko maailma murtui,
kaikki merkitykset muuttuivat,
menivät vähintään päälaelleen.
Ja yhä on näin.
Muistolammella poimin ne vähät kukkaset,
joita armottomana polttaneen helteen jäljiltä on.
Mitä muuta enää voin,
kuin poimia kukkia haudallesi.
Ne viimeiset elävät.
Superkukkia.
Rakas lapseni.
