Kortit ilman nimeäsi

 




Olemme saaneet joulukortteja ystäviltä.
Niissä on siskosi nimi, isäsi nimi, minun nimi. Somasti samalla rivillä.
Sinun nimesi on puuttunut.

Yritän olla kiitollinen joka kortista, jonka olemme saaneet,
kiitoskiitos.
Sitäkin surullisemmaksi olen tullut kun sinun nimesi on loistanut poissaolollaan.
Se on tuntunut kummalliselta, sillä et puutu elämästäni kuitenkaan,
kokonaan.
Mutta nimesi puuttuminen alleviivaa sitä kauheutta,
johon heräämme yhä joka aamu.
Olet yhä poissa,
yhä muualla.

Mitä tapahtuu sinä päivänä, kun alan vihdoin käsittää,
mitä on tapahtunut?

Kysyin isältäsi,
miksi nimeäsi ei ole ollut yhdessäkään kortissa?
Koska olet kuollut, sanoi isäsi.
Ei kuolleiden nimiä laiteta kortteihin.


Olen eri mieltä.
Nimesi tilalla voisi olla vaikka sydän, tähti tai pilvenhattara.
Tai se kaunein enkelikiiltokuva, mitä on.

Sinulle voi lähettää myös oman kortin sinne jonnekin.
Kirjoitanhan tätä nytkin.
Voi laittaa kirjeitä,
tai kirjoittaa vaikka kirjan.
Ihan mitä vaan.









Moni ystävä oli käynyt jouluna haudallasi, 
en edes tiedä ketkä kaikki.
Kynttilöitä oli tuotu,
ja uusia kukkia.
Sydämenkuvat heijastuvat tummasta hautakivestäsi.
Sylämiämiä.

Jouluruusuja ei ollut kotonamme.
Kaikki ruusut oli tuotu haudallesi.
On niin pimeää,
etten näe ruusuja kuvassa.
Mutta tiedän, että niitä on.
Mikä tärkeintä,
tiedän,
että sinäkin olet.

Matkalaukut

En saa tätä ajatusta valmiiksi.
Mutta ajatuksen alku olisi se,
että traumat ovat kuin matkalaukkuihin pakattuja tarvikkeita.
Pehmeitä, kovia, arvotavaraa, jonninjoutavaa himphamppua.
Kaikkea mahdollista,
uutta ja vanhaa,
järjestyksessä ja sekaisin.

Ja kun laiva uppoaa,
vaikkapa Titanic,
uppoaa osa matkatavaroista sen mukana.
Mitä käy matkalaukuille?
Osa kelluu pinnalla heti.
Osa hautautuu liejuun,
tullakseen löydetyksi joskus,
ehkä,
kenties.

On traumoja jotka piiloutuvat vuosikymmeniksi.
Silti se ei tarkoita, etteikö niitä olisi.
Piilossa, siellä jossain,
pohjasedimentissä.

Osa kelluu pinnalla heti,
jopa ilman laukkua, irrallaan kaikesta,
sekoittuen hiuksiin
ja hukkuvien huutoihin,
joita kukaan ei ehkä kuule.

Traumoilla on tapana piiloutua ja tulla löydetyksi.
Se joka meinaa hukkua,
ei voi kun takertua mihin tahansa kelluvaan,
johonkin joka pysyy pinnalla,
edes jotenkin.
Vaikka toisten traumoihin.
Nimiä ei kysellä,
eikä titteleitä,
kun hätä on suurin.

Kelluva laudankappale, mikä mahtava löytö.
Tai ovi, joka avautui ja sulkeutui.

Kunhan ei vaan upota toista
pysyäkseen itse pinnalla.

Mutta jos traumat painavat tonneittain
ja koko maailman lasti
on pakattu yhteen reppuun,
ei kukaan tällaisen repun kanssa pysty uimaan.
Miksi edes kuvittelit, että sinun olisi pitänyt kestää niin?
Etkö tiennyt,
että taakkaa olisi voitu keventää,
jakaa,
heittää painoa itsestä ulos
eikä vain kasata lisää.

Otan kaikki kivet repusta,
lyijysaappaat jalastasi,
annan tilalle happipullon
ja neopreeniasun, nykyaikaisen.
Ja räpylät.
Ja pari höyhentä.

Uidaan kauaksi täältä.

Meillä on lupa hengittää.
Elämällä on joku tarkoitus,
on oltava,
vaikka olisi
jo kuollut.

Yhtä aikaa kahta aikaa

 



Olen lukenut vanhoja juttujani.

En muista niistä mitään.
En muista edes kirjoittaneeni niitä.
Ja kuitenkin muistan.
Yhtä aikaa
kyllä ja en.


Olen elänyt yhtä aikaa kahta aikaa,
elämää ja kuolemaa,
mennyttä ja tulevaa.

Tai sitten
elämää ja elämän tapaista.
En usko kuolemaan.

Tästä päivästä on vaikea saada otetta,
se lipsuu kuin saippua.
Mutta käsiä pitää pestä
yhä koko ajan, tässä maailmassa.
Lipsutellaan saippuaa.
Saippuakauppias kiittää. Äättik saippuakauppias.

En ole unohtanut sinua,
vaikka unohdin luvun 14.

Nyt muistan,
että taas on 14.päivä.
Eilinen päivä oli valon päivä, Lucia seppelpää.
Ja Luciferus myös.
Kaksi kipinää silmissäsi viimeisenä iltana,
ne olikin perävalot.

Jos neljäätoista ei olisi, 
olisimme menettäneet vielä enemmän.
Olisimme menettäneet sinut jo aiemmin,
ne hetket, kun vielä olit luonamme
neljätoistavuotiaana.

Olen päässäni katkaissut ajan tuolta kohden kun jätit meidät,
kerinyt aikaa taaksepäin.
Ja jos ottaisi kunnon loikan,
pääsisimmekö noiden kipeiden kuukausien yli
aikaan, jolloin olisit taas luonamme, 15-vuotiaana?

Mutta ei niin voi tehdä.
En ole ajan valtias.
Voin vain kuvitella ja kirjoittaa sinut takaisin elämäämme.
Voin vain muistaa sinut,
olla unohtamatta,
ja rakastaa sinua
aina.

14

 

Yritän neuloa jotain.
Lasken alussa silmukoita:
2 4 6 8 10 12 16 18...


Ihmettelen,
kun luvut ei täsmää.
Lasken uudestaan
2, 4, 6, 8, 10,12,16,18...

Sitten huomaan, että luku 14 jäi pois.
Sinä jäit pois.
Kipu oli minulle taas liikaa.

Jätit meidät 14-vuotiaana,
14.päivä.
Ja tieto vahvistui tiistaina noin kello 14.

Tänään on ollut taas tiistai.
Sekä puhelin että tietokone lakkasivat toimimasta klo 14.
Kuinka ollakaan.

Jos tuota lukua ei olisi, olisitko vielä kanssamme?
Jos 14.päivää ja tiistaipäiviä ei olisi, olisiko elämä yhtään helpompaa?
Jossittelun ja dissoilun uudet ulottuvuudet.

Kumpa tuota päivää ei olisi koskaan ollutkaan.
Päivä, joka jakoi ajan tuhansiksi hajonneiksi atomeiksi ja pienhiukkasiksi.

Ja aina kun luulen, että on päästy edes vähän eteenpäin,
hajoan
taas.

kuva:
kansallisgalleria.fi

Puhelimessa

 

Soitin kirjastoon.
Puhelimeen vastasi ihminen,
jolla sinun nimesi.
Hän lausui ääneen Sinun nimesi.
Miten kauniisti se soi !

Aika pysähtyi,
hetkeksi.
 
Hänellä oli sinun nimesi. Sinun nimesi kerrottiin.
Ajattelin (taas), että se olit sinä.
Että et ollutkaan kuollut, vaan olit kirjastossa töissä,
kasvanut aikuiseksi.
Sinulla oli uusi elämä ja työpaikkakin.
"Ole mulle vähän aikaa hän."

Saimme asian hoidettua.
Puhelun lopuksi kerroin kaunisääniselle virjailijalle,
että minulla oli samanniminen tytär,
teillä oli vasta nimpparitkin, onnea,
hieno nimi,
ehkä vähän harvinainen tänä päivänä,
kiitos hyvästä palvelusta,
Hilma.
Ja suljin puhelimen.

Ja itku tuli,
pitkästä
aikaa.

Olin vain hetkeä aiemmin sanonut,
että minulla oli saman niminen tytär.
Eikö ole enää?
Missä hän on?
Miten niin OLI?
Miten tässä näin kävi?
Missä Sinä olet?

Itkin.
Itkin.
Itkin.

Itkin.




Onneksi on vielä koira, jota halata.
Onneksi
sain tämän itkun,
se kuitenkin puhdistaa,
raivaa tilaa
jollekin,
ehkä.

Illalla
itkin vielä vähän lisää.