Matkalaukut

En saa tätä ajatusta valmiiksi.
Mutta ajatuksen alku olisi se,
että traumat ovat kuin matkalaukkuihin pakattuja tarvikkeita.
Pehmeitä, kovia, arvotavaraa, jonninjoutavaa himphamppua.
Kaikkea mahdollista,
uutta ja vanhaa,
järjestyksessä ja sekaisin.

Ja kun laiva uppoaa,
vaikkapa Titanic,
uppoaa osa matkatavaroista sen mukana.
Mitä käy matkalaukuille?
Osa kelluu pinnalla heti.
Osa hautautuu liejuun,
tullakseen löydetyksi joskus,
ehkä,
kenties.

On traumoja jotka piiloutuvat vuosikymmeniksi.
Silti se ei tarkoita, etteikö niitä olisi.
Piilossa, siellä jossain,
pohjasedimentissä.

Osa kelluu pinnalla heti,
jopa ilman laukkua, irrallaan kaikesta,
sekoittuen hiuksiin
ja hukkuvien huutoihin,
joita kukaan ei ehkä kuule.

Traumoilla on tapana piiloutua ja tulla löydetyksi.
Se joka meinaa hukkua,
ei voi kun takertua mihin tahansa kelluvaan,
johonkin joka pysyy pinnalla,
edes jotenkin.
Vaikka toisten traumoihin.
Nimiä ei kysellä,
eikä titteleitä,
kun hätä on suurin.

Kelluva laudankappale, mikä mahtava löytö.
Tai ovi, joka avautui ja sulkeutui.

Kunhan ei vaan upota toista
pysyäkseen itse pinnalla.

Mutta jos traumat painavat tonneittain
ja koko maailman lasti
on pakattu yhteen reppuun,
ei kukaan tällaisen repun kanssa pysty uimaan.
Miksi edes kuvittelit, että sinun olisi pitänyt kestää niin?
Etkö tiennyt,
että taakkaa olisi voitu keventää,
jakaa,
heittää painoa itsestä ulos
eikä vain kasata lisää.

Otan kaikki kivet repusta,
lyijysaappaat jalastasi,
annan tilalle happipullon
ja neopreeniasun, nykyaikaisen.
Ja räpylät.
Ja pari höyhentä.

Uidaan kauaksi täältä.

Meillä on lupa hengittää.
Elämällä on joku tarkoitus,
on oltava,
vaikka olisi
jo kuollut.