Puhelimessa

 

Soitin kirjastoon.
Puhelimeen vastasi ihminen,
jolla sinun nimesi.
Hän lausui ääneen Sinun nimesi.
Miten kauniisti se soi !

Aika pysähtyi,
hetkeksi.
 
Hänellä oli sinun nimesi. Sinun nimesi kerrottiin.
Ajattelin (taas), että se olit sinä.
Että et ollutkaan kuollut, vaan olit kirjastossa töissä,
kasvanut aikuiseksi.
Sinulla oli uusi elämä ja työpaikkakin.
"Ole mulle vähän aikaa hän."

Saimme asian hoidettua.
Puhelun lopuksi kerroin kaunisääniselle virjailijalle,
että minulla oli samanniminen tytär,
teillä oli vasta nimpparitkin, onnea,
hieno nimi,
ehkä vähän harvinainen tänä päivänä,
kiitos hyvästä palvelusta,
Hilma.
Ja suljin puhelimen.

Ja itku tuli,
pitkästä
aikaa.

Olin vain hetkeä aiemmin sanonut,
että minulla oli saman niminen tytär.
Eikö ole enää?
Missä hän on?
Miten niin OLI?
Miten tässä näin kävi?
Missä Sinä olet?

Itkin.
Itkin.
Itkin.

Itkin.




Onneksi on vielä koira, jota halata.
Onneksi
sain tämän itkun,
se kuitenkin puhdistaa,
raivaa tilaa
jollekin,
ehkä.

Illalla
itkin vielä vähän lisää.