Pikku pupu

 

Kaksikymmentävuotta sitten kannoin sinua

   joka solussa ja nivelessä

Olit niin lähellä mutta niin kaukana, 

    kehoni nurjalla puolen

Olit Pikku-Pupu, pääsiäisen ajan lapsi
odotettu lapsi
odotuksen lapsi

On taas pääsiainen, sinun synttäri
     ja taas odotan


Olet niin lähellä mutta niin kaukana
   kehoni nurjalla puolen




Kannoin pikku pupun haudallesi.

Ei sen näin kuuluisi mennä mutta näin se nyt on.

En voi kuvata enää sinua. Vain hajoavaa enkeliä haudallasi

   tai suruvesiä

       olomuodoissaan

            Hajonnutkin voi olla rakas,

                ei tarvitse olla ehjä ollakseen rakastettu

                        tiedäthän sinä sen?

                                                Hyvää syntymäpäivää rakas!

                                               Emme voi lakata kaipaamasta sinua.

 

  

Suremisen taidosta 2

 

....


jatkoa edellisestä: otteita Katriina Huttusen ja Mari Pulkkisen kirjasta Suremisen taito

                                    SURU MEISSÄ -- KOHDUN KOHTUUTON SURU

"Oman lapsen kuoleman surujälki säilyy naisessa eri tavalla kuin kenenkään muun läheisen ihmisen menettäminen, ja tähän on yhden sanan ja kahden tavun mittainen selitys, kohtu.

Jokaisen äidin kohdussa kasvaa kuolema. Kaikki kerran syntynyt kuolee. Joskus elämä loppuu jo ennen kuin se on alkanutkaan, mutta äitiys muuttaa naisen lopullisesti, synnyttipä hän mitä tahansa."  

-Katriina, s.107

"Kuolleen lapsen äidin suru sijaitsee kohdussa. Kohtu, 'elin jossa sikiö kehittyy, emä', on Agricolan kehittämä uudissana 1500-luvulta, ja lisäksi se on merkinnyt kohtuutta ja kohtuullisuutta. Kohtu on kohtuu. (...) Kohdussa kasvaa elämä, kohdussa kasvaa kuolema. Kohtu on hauta." -Katriina, s.111


"Äitiys ei poistu naisesta. Kuolleenkin lapsen äiti on äiti.

Tämän takia suru ei poistu äidistä. Raskaudet, raskaudenkeskeytykset ja keskenmenot voidaan havaita ruumiinavauksessa. Niistä jää kohdun limakalvoon samanlainen arpikudos kuin lapsen kuolemasta äitiyteen." -Katriina, s.113

"Kuolema ei pysyttele turvallisen hajuraon päässä jossain muualla. Kuolema ei ole vain muiden. Se on meidän. Kuka tahansa kuolee, eikä elämänhallinnan rinnalla ole olemassa kuolemanhallintaa missään muualla kuin ihmismielen hybriksessä." 

-Katriina, s.114

"Lapsensa menettäneillä äideillä ei ole vaihtoehtoja. Me emme voi etääntyä surustamme. Emme voi kertoa sitä kertomukseksi emmekä kirjoittaa romaaneja. Surumme ei ole muiden kokemaa, ei symbolista eikä sepitettyä, se on meidän ja todellista ja täällä, ja se kirjoittaa meitä." -Mari, s.119


"Äidin suru nähdään luonnonvastaiseksi siksi, että lapsen kuolemaan suhtaudutaan jonkinlaisen salaperäisen lupauksen turmeltumisena, ikään kuin lastemme ei kuuluisi lähteä täältä ennen meitä. Mutta he lähtevät. Kaikki he lähtevät. Kohdusta, kouluun, koulusta, omaan kotiinsa ja elämäänsä, muihin ihmissuhteisiin ja jossakin kohdassa elämäänsä kuolevat eikä meillä useinkaan ole tähän pienintäkään sananvaltaa, vaikka niin luulemme.
   Olemme kyvyttömiä ja haluttomia hyväksymään, että elämää kantaessaan äiti kantaa sisällään myös lähtöjä, luopumista ja surua." -Mari, s.121

"Syntymällä ja kuolemalla on mahti riisua ja luoda rooleja, mutta en täysin osannut varautua siihen, kuinka nopeasti kaikki kävisi." -Mari, s.124

"Joskus suurinta rakkautta on valita suru." -Mari, s.126

"Äidinrakkauteni on horjumaton. Yhdessä suruni kanssa se on pilari, johon minuuteni nojaa.
   Kätken tämän sydämeeni ja tutkiskelen sitä, kunnes äkkiä muistan äidit, joiden lapset ovat kiduttaneet ja murhanneet, satuttaneet ja rikkoneet, toimineet vastoin kaikkea sitä, mitä pidämme ihmisyytenä. Muistan nämä äidit ja heidän lapsensa, rakkauden ja rakkaudettomuuden heidän välillään, äidit jotka kovan paikan tullen kieltävät lapsensa ja äidit joiden rakkaus on liiankin väkevä ja kyseenalaistamaton, ja tajuan ettei hallussani sittenkään ole tarkkaa kuvaa äidinrakkaudesta. Minulla on vain tämä oma rakkauteni, se jonka itse hahmotan pakahduttavaksi." -Mari, s.134-135

KEHO?

"Suru ei ole sairaus mutta surevan on siitä huolimatta perusteltava sekä työkykynsä että työkyvyttömyytensä." -Katriina, s.139

"Surukäyräni, se joka ei mahdu käyrälle, kulkee korkealla. Ajattelen tyttäreni itsemurhaa koko ajan. Ajattelen kuolemaa koko ajan. Ajattelen suruani koko ajan.(...) Minulla vain on tämä suru. Suru on minun, ja se on minussa, siellä missä sen paikka on. 

Suren ruumiissani. En voi muuallakaan surra." -Katriina, s.146-147

"... kun ihmisellä ei enää ole muuta keinoa liittyä ympäristöönsä, ilmaisuvoimasta viimeinen on jäljellä kehossa ja kehollisuudessa. Surussakin ihmisruumiilla on viimesijainen ilmaisuvoimansa, sillä menetyskokemuksen itsestäänselvin ulottuvuus on se, että koemme menetyksen ja surun ruumiissamme ja ruumiillamme. Surullamme ei ole muuta kotia, ja ruumiimme on surun koti siksi, että ihmisolentoina olemme paitsi tunteita ja tajuntaa, myös lihaa, verta, geenejä, sisäelimiä ja verenkiertoa, eläviä ja kuolleita ruumiita, ja niihin kaikkiin suru tekee sijansa." -Mari, s,151                                                                

    

                                    

                                        

"Surevalle ihmisenä olemisen ruumiillisuus jää harvoin epäselväksi. Sureva ruumis on viisas ja tekee itsensä tykö. Se ilmaisee, että menetys käy niin syvälle, että jopa elossa pysymisen edellytykset ovat vähissä. Erilaisten häiritsevien olotilojen ja kipujen lisäksi surevalla saattaakin olla vakavia vaikeuksia hengittää, syödä ja nukkua. Eritteet eivät pysy ruumiin ääriviivojen sisäpuolella toivotulla tavalla. Ylenantaminen tai ripulointi, ruumiin suru konkreettisimmillaan, yllättää ja järkyttää etenkin niitä, jotka ovat kasvaneet käsitykseen surusta näkymättömänä psykologisena tunteena, ja moni meistä on." -Mari, s.152

"Ruumiin suru on alidiagnosoitu ilmiö. Menetyksen ulottumista ihmiskehoon ei tunnisteta varsinkaan pitkällä aikavälillä, ja niin kauan kuin näin on, surevan on mahdotonta oikeuttaa kokemuksensa kokonaisvaltaisuus, tulla nähdyksi kokonaisena surevana olentona, joka suree koko ihmisyydellään."

 -Mari, s,156

"Ehkä lastensa itsemurhia ja raskaudenkesketyskuolemia surevat äidit säästyisivät munasarjakystilta, tulehduksilta ja hengenahdistuskohtauksilta, jos he saisivat ulkomaailmalta varauksettoman oikeutuksen surunsa syvyydelle sekä kaikelle sille, mitä heidän täytyy surra.(...) Voisimme surra ja antaa surra, sallia surun kotiutua kehoihimme ja tämän seurauksena sairastaa kaikki vähemmän. Silloin suru synnyttäisi hyvinvointia eikä rapauttaisi sitä." -Mari, s.160

                          

                                                 HYVÄ SURU?

"Jos meillä olisi hyvän surun doulien ammattikunta, sureva voisi palkata itselleen surudoulan vahvistamaan hyvää surua. Surudoula kertoisi surevalle että suruun voi aina luottaa ja että hyvä suru kannattelee." - Katriina, s.173

"Surudoula auttaisi surevaa ymmärtämään että suru on täällä meissä jokaisessa riippumatta siitä onko meillä toivoa, etsimmekö ja saammeko jostakin lohtua, uskommeko armoon ja anteeksiantoon ja tuonpuoleiseen ja jälleennäkemiseen ja vapahdukseen ja taivaspaikkaan, vai elämmekö tietäen että loppu on loppu.

   Surudoula kannustaisi surevaa päästämään irti suremisen pelosta.

   Surudoula sanoisi että hyvästä surusta ei voi parantua.

   Surudoula vakuuttaisi surevalle että hyvä suru on hyvää surua.

   Mutta koska meillä ei ole käytössä hyvän surun ammattidoulia, olkoon jokainen sureva itse oman surunsa paras ja ainoa doula." -Katriina, s.173-174

"Jos halutaan edistää hyvinvointia, pitäisi surevaa auttaa lähentymään suruaan ja elämään pysyvässä symbioosissa sen kanssa. Poisherkistämisen sijaan suru tulisi juurruttaa taiten ja lempeästi yhä syvemmälle, koska vaikuttavinkaan interventio ei hoida tapahtunutta menetystä ihmisestä pois." 

-Mari, s,181

"Surulle ei valehdella. Suru ei valehtele. Suru on hiljaista tietoa. Suru on varma itsestään."
-Katriina, s.195

"Suruni on läsnä aina kun sille sopii ja sille sopii aina. Suruni ei ole tottunut odottamaan vuoroaan. Se tarvitsee ja ansaitsee jatkuvaa huomiota ja sitä se saa.(...) Suruni ei vähene eikä vanhene, ei tule eikä mene. Suruni ei lähde pois. Suruni on tässä koko ajan.(...) Ei ole väljempiä vesiä. Ei ole parempaa aikaa kuin nyt. Suru ei odota. Minun on muistettava että suruni on täällä nyt. Siksi minun on surtava nyt."   -Katriina, s.138-139        



Sitten puhutaan suruhygieniasta.                
                                                                           

"Menetyksen kanssa eläminen on monimutkaista, ja juuri siksi tarvitaan oppia hyvästä surusta. Kyse ei ole trendikkäästä oma-avusta. Talkoisiin tarvitaan myös muut kuin sureva itse. Ratkaisevimmalla tavalla suremisen edellytyksiä lisäisikin suremista arvostava ilmapiiri, ja sen luomisesta on jokainen vastuussa."  -Mari, s.205-206

Ja sitten laina-aika päättyy.

Hei hei, kirja Suremisen taidosta. Suru jää. Toivon meille kaikille mahdollisimman hyvää surua!

Suremisen taidosta 1

Olen lainannut ties kuin pitkään kirjaa Suremisen taito. Mari Pulkkinen ja Katriina Huttunen keskustelevat kirjassaan, niin, suremisen taidosta.

Kirjoitan talteen muutamia otteita ennen kuin palautan, tänään pitää palauttaa. Poimin lippulaput kirjan välistä, naputan ajatuksen talteen ennen kuin ne katoavat käsistäni... 

Ikään kuin voisin unohtaa. 

SURUN IKÄ?

"Vain vastasyntynyt suru on täydellinen alibi ja yleispätevistä tekosyistä yleispätevin ja kaikenkattavista verukkeista kaikenkattavin. Kun suruaika on joskus mitoitettu kestämään kuolemasta hautajaisiin, aavistuksen verran armollisempi karenssi sururyhmiin pääsemiseksi on yleensä puoli vuotta menetyksestä. Alle puolivuotiasta surua pidetään tehokkaan vertaistuen esteenä, ja vastaavasti vuosia ja vuosikymmeniä aikaa vaatineen surun aiheuttamia peruuttamattomia vaurioita on liian myöhäistä yrittää enää korjata. Optimaalinen suru on pari vuotta vanha." -Katriina, s.21

MATKA?
"Minne lähden surumatkalleni, miten pitkään surumatkani kestää ja missä on sen määränpää, suremattomuudessako, suruni lopussako, sielläkö missä menetys, tyttäreni itsemurha, ei enää ole yhtä todellista todellisuutta kuin nyt. Ja missä olen silloin, olenko perillä suruni määränpäässä vai matkalta tulleena, kotiin palanneena, mihin kotiin, omaan kotiiniko vai elämäni loppuu. Saanko surumatkalta palattuani sanoa että paska reissu mutta tulipahan tehtyä. - Katriina, s.23

ELÄMÄ JATKUU?
"Elämä jatkuu.
    Joo. Minun elämäni jatkuu, tyttäreni elämä ei jatku. Kuolleella jatkuu kuolema. Elämän jatkumisesta huomautteleminen kuolleen lapsen äidille on loukkaavaa. Kun elämä jatkuu, unohdetaan että minun elämäni jatkuu menetyksessä jonka jättämää tyhjiötä ei kukaan eikä mikään voi täyttää." -Katriina, s.25

                                                

                                                     TOIVEIKKUUS?

"Kaikesta huolimatta myös surevien elämässä on tilanteita, joissa toivoa on. Tämän vuoksi olisi osattava erottaa toivottomat asiantilat asioista, joiden suhteen toivoa ei ole menetetty. Kuolemanjälkeiseen elämään uskomattomalle ei ole mielekästä tarjota toivoa jälleennäkemisestä eikä saattohoitopotilaan omaiselle toivoa kuolevan parantumisesta. Toivoa siitä, että surevien elämä menetyksen kanssa jatkuu vielä hetken ja että suru on jopa hyvää, saattaa näissäkin tilanteissa olla." -Mari, s. 41 

" Dramaturgi ja näyttelijä Ilja Lehtinen kirjoittaa Toivottomuuden puolesta -esseessään, että suhtaudumme toivoon jonkinlaisena velvollisuutena. Toivoa on saatana soikoon aina oltava. Jokaisen vastuulla on toivoa ja etsiä toivon signaaleja sieltäkin, missä niitä ei järjellä ajatellen ole, sillä toivoton ihminen on uhkakuva, jonka pelätään käyttäytyvän tuhoisasti." -Mari, s.42

SURUNPILAAJAT?
"Eivät he tehneet mitään minun surullanikaan. Sehän ei ollut heidän suruaan. He ottivat osaa mutta kuolemasta he eivät halunneet tai osanneet kuulla tai puhua. Itsemurhasta he eivät missään tapauksessa halunneet tai osanneet puhua." -Katriina, s.47

"Voimien toivottaminen on puhdasta valkopesua. Sureva tunnistaa toisen surevan alastomuudesta, kirjoittaa Joan Didion, ja tämä alastomuus johtuu siitä että sureva luulee itseään näkymättömäksi. -Katriina, s. 51-52

"Olen kauan sitten hyväksynyt, että suruni on ainutlaatuisen kiinnostava vain minulle itselleni. Muita suruni kiinnosti niin kauan kuin menetykseni järkyttivät heitä, ja suurinkin järkytys menee ohi nopeasti silloin se ei kohdistu omaan elämäämme." -Mari, s.61

"Latinan relinquere tarkoittaa jättää jälkensä. Kallisarvoisin reliikki, joka lapsestani jäisi jäljelle, oli suru. Valitsin ottaa sen vastaan, mutta suru ehti ensin. Kun ojensin lapseni ruumiin kätilölle, suru valitsi minut. Putosin maailmasta suoraan surun syliin."  

-Mari, s.64

                                     

         

                                        SIETÄMÄTÖN SURU, SIETÄMÄTÖN SUREVA?

"Suremattomat eivät siedä surun sietämistä.
Suremattomat eivät siedä surua. Kuolemasuru ei ole small talkia eikä se mahdu kaikille foorumeille.
Surulleen antautunut ei mahdu millekään foorumille." -Katriina, s.77

"Minua on kritisoitu siitä että en anna kuolleen lapseni olla kuollut. Että en anna tyttäreni levätä rauhassa. Että olen tehnyt hänen itsemurhastaan ja surustani kirjallisuutta. 
   Että olen kaupallistanut hänen kuolemasna,
   Olen kohdannut anonyymiä sururaivoa. Vastaanottamani vihapuhe todistaa että surunsa pysyvyyttä puolustava kuolleen lapsen äitikin kelpaa maalittamisen kohteeksi.(...)
    Väärin surtu suru.

Mutta kun oikein surtu suru on surtu siedettäväksi ja tulehdus taltutettu, kun haava on harsittu umpeen, kun lohdun laksatiivi on nielaistu ja suru ulostettu, kun ruoansulatus toimii taas säännöllisesti, surevasta tulee taas siedettävä. Taivaanrannassa kajastaa aamunkoi, värit syrjäyttävät monokromaattisen surun, suru on voitettu, ajatukset kohdistettu jonnekin surun ulkopuolelle, muistot muisteltu, kovalevy puhdistettu, Camino de Compostela suoritettu. Toipumisprosessin toisesta päästä putkahtaa takaisin  valoon lohdullisen toivon voimaannuttava sureva. Surun kahleet on kirvonneet. Trauma ohi, kriisi ohi, tragedia ohi, kuolema ohi, menetyskokemus ohi, suru ohi. Tukka hyvin,
 kaikki hyvin."  -Katriina, 81-82

"Jos siedettäväksi piiskattu suru olisi urheilulaji, se olisi kouluratsastus.  Surulla on kuolaimet suussa, kuolema kulkee koottua ravia." -Katriina, s,82

"Suruni suojelee minua. Suruni on membraani minun ja ulkomaailman välissä, minä olen palomuuri suruni ja ulkomaailman välissä. Olemme toistemme puskureita."  -Katriina, s.85

"Tyttäreni oli (...) tarpeeksi vahva kuolemaan, ja se oli hänen vahvuutensa. Se on sietämätöntä mutta sitäkin minun on surussani siedettävä. (...) Kuollut tyttäreni ei ollut valinnut kuolemaansa johtaneita ominaisuuksiaan itse." -Katriina, s.86

"Pelkään että resilienssin, selviytymiskykyisyyden, varaukseton ihailu johtaa siihen, että surevilta aletaan edellyttää surua, jonka intensiteettikäyrä ei tuoreessakaan tilanteessa nouse korkealle. Pelkään että standardiksi muodostuu suru, joka ei ole koskaan voimakasta, ja että vähän suremisesta tulee uusi terve suru ja vähän surevasta aikamme uusi uljas ihmisihanne.

Merkkejä tästä on jo havaittavissa. Sosiaalinen media on synnyttänyt uudenlaisen tavan sanoittaa osanottoa, ja jo se vahvistaa, mitä surevalta nyt odotetaan ja toivotaan: Voimia! Jaksamista! Voimia ja jaksamista! Voimia jaksamiseen! Voimia surutyöhön! Jaksamista suruun! Mielen joustavuutta ja yllättäviinkin muutoksiin nopeasti sopeutuvia pärjääviä yksilöitä, joita vastoinkäymiset eivät suuremmin hetkauta, pidetään niin suuressa arvosssa, että parasta mitä voimme toisillemme hädän keskellä tarjota on yritys voimaannuttaa.

Toivottelu itsessään on useinmiten hyväntahtoista, mutta eikö jotakin ole pielessä, jos voimaton täytyy väen vängällä voimaannuttaa? Kaiken keskellä unohtuu, että sureva ihminen on nimenomaan voimaton; yksin suruksi kutsuttu tunnetila riittää aivotutkijoiden mukaan lamaannuttamaan toimintoja etenkin raajojen alueella."  -Mari, s.92

                                            


"Viihdyn surevan itseni kanssa. Suru joka on asettunut taloksi saa minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Olemme vanha pariskunta. Emme tiedä mihin itse päätymme ja mistä toinen alkaa. Elämme vakiintuneessa homeostaasissa, täydennämme toistemme lauseet, nukumme lusikassa ja tunnemme itsemme enää vain suhteessa toisiimme, ja jos menettäisin suruni, olisin leski."  -Mari, s.99


. . . .

(jatkuu)

. . . .

                                                

Kehyksissä

 

Rakas Hilma,

kun odotin sinua, muutimme Järvenpäähän. Olimme ostaneet rivarikämpän pikkukaupungin radanvarresta. Remppaa ja laittoa.

Syntymisesi aktiivinen odotus kesti koko maaliskuun ajan. Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta. Lääkäri väitti maaliskuun alussa, että synnyt koska tahansa, kahden viikon sisällä. 

Et syntynyt. Tuli laskettu päivä. Tuli yliaikakontrolli. Vielä maaliskuun viimeisen päivän aamuna odotin sinua. Mietin, että jos synnyt aprillipäivänä, ei sitä usko kukaan. Kuuntelin rokkia ja räimettä: Apulanta, Skunk Anansie, mitähän kaikkea. Sitten hypin tasajalkaa muutaman tunnin, jotta synnytys lopulta käynnistyisi. 

Ja se käynnistyi. Näit päivänvalon ensi kertaa maaliskuun viimeisenä iltapäivänä. Olit ihana, niin tuttu ja vieras yhtä aikaa. Huone oli varjon puolella, sinertävää hämärää. Kiitos kun sain tutustua sinuun.   

Kun jäin kanssasi kotiin teki mieli välillä päästä jonnekin. Naapurista löytyi melkein saman ikäinen vauva. Yhdessä tutustuimme paikallisiin muskareihin ja vauvajumppaan. Olit syy tutustua uuteen kaupunkiin ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Olit syy lähteä kävelylle vaunuja työntäen. Olit syy saada opetella olemaan äiti. Olit syy universumia suurempaan rakkauteen.

Syntymäsi ansioista sain uuden ystävän, äitiysvertaisen.

 
* * *

Kului kaksikymmentä vuotta. Sinua ei enää ole. Ei täällä, ehkä muualla. Emme asu enää Järvenpäässä. Näen kaupungista sentään unia, hoitotädistäsi, junaradasta. Yhä rakastan sinua. Nyt suruni on universumin kokoinen.

Kävin tapaamassa suruvertaista Järvenpäässä. Uusi koti on rakennettu, vaikka ajat on vaikeat. Emme puhuneet kakkavaipoista tai vauvanruuasta, vaan siitä ammottavasta tyhjyydestä, epäuskosta ja maailman hajoamisesta, mitä teidän äkkilähtönne aiheutti. Silti elämä on jatkunut, sen on täytynyt jatkua, aina jollain tapaa. Jotain pitää rakentaa, uusia kehyksiä.

Kuolemasi ansiosta olen saanut uusia ystäviä, suruvertaisia.

Katsoin kuva-albumia ystäväni lähteneestä nuorukaisesta. Ihmeen iloisia ja valoisia kuvia. Mikään ei viitannut siihen, että murskaava äkkilähtö tapahtuisi. On ollut paljon hyvää, paljon rakkautta, täyttä elämää. 

       Kunnes siitä jää vain kehys jäljelle.

Tästä lapsesta on jäljellä kellon muruset ja se mitä taskussa oli. Olin kuullut näistä säpäleistä aiemmin. Nyt näin, miten raadollisesti juna oli katkonut elämän, pankkikortin, setelin, kellon. Ainakin lähtö oli nopea.

Vaikka kello on hajonnut, kellotaulun kehys on melkein ehjä. Melkein pyöreä. Kuin kehys koko elämälle, ajalle jota ei enää ole. 

Katsoin kuolleen pojan kuvia tämän kultaisen kehyksen läpi. Jos pystyisin itkemään, olisin itkenyt. Jos olisin kehdannut ottaa kuvan, olisin ottanut. Kello oli nuorukaiselle tärkeä, se näkyi melkein joka kuvassa. Jos voisin, muokkaisin aikajanaa niin, että meillä olisi vielä lapsemme. Että meillä olisi teidät.

Sinun lähtösi oli erilainen. Muutuit luonnoksi, maaksi, vedeksi, tuleksi, ilmaksi. 

    Olit metamorfoosi, olet sitä yhä. 

    Olet kaikkialla ja et missään. 

    Yhä odotan, että yhteinen sininen hämärä laskeutuu jälleen yllemme. Että olisit siinä.

Olen tehnyt sovinnon sinisen värin kanssa. Ei se ole vain kuolleen lapsen väri. Se on väri, joka muistuttaa yhteisesta ajasta ja tilasta. Siitä, mitä on ollut. Siitä, mikä oli merkityksellistä.

    Tiedäthän, kuinka paljon sinua rakastan.


             äiti