Kehyksissä

 

Rakas Hilma,

kun odotin sinua, muutimme Järvenpäähän. Olimme ostaneet rivarikämpän pikkukaupungin radanvarresta. Remppaa ja laittoa.

Syntymisesi aktiivinen odotus kesti koko maaliskuun ajan. Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta. Lääkäri väitti maaliskuun alussa, että synnyt koska tahansa, kahden viikon sisällä. 

Et syntynyt. Tuli laskettu päivä. Tuli yliaikakontrolli. Vielä maaliskuun viimeisen päivän aamuna odotin sinua. Mietin, että jos synnyt aprillipäivänä, ei sitä usko kukaan. Kuuntelin rokkia ja räimettä: Apulanta, Skunk Anansie, mitähän kaikkea. Sitten hypin tasajalkaa muutaman tunnin, jotta synnytys lopulta käynnistyisi. 

Ja se käynnistyi. Näit päivänvalon ensi kertaa maaliskuun viimeisenä iltapäivänä. Olit ihana, niin tuttu ja vieras yhtä aikaa. Huone oli varjon puolella, sinertävää hämärää. Kiitos kun sain tutustua sinuun.   

Kun jäin kanssasi kotiin teki mieli välillä päästä jonnekin. Naapurista löytyi melkein saman ikäinen vauva. Yhdessä tutustuimme paikallisiin muskareihin ja vauvajumppaan. Olit syy tutustua uuteen kaupunkiin ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Olit syy lähteä kävelylle vaunuja työntäen. Olit syy saada opetella olemaan äiti. Olit syy universumia suurempaan rakkauteen.

Syntymäsi ansioista sain uuden ystävän, äitiysvertaisen.

 
* * *

Kului kaksikymmentä vuotta. Sinua ei enää ole. Ei täällä, ehkä muualla. Emme asu enää Järvenpäässä. Näen kaupungista sentään unia, hoitotädistäsi, junaradasta. Yhä rakastan sinua. Nyt suruni on universumin kokoinen.

Kävin tapaamassa suruvertaista Järvenpäässä. Uusi koti on rakennettu, vaikka ajat on vaikeat. Emme puhuneet kakkavaipoista tai vauvanruuasta, vaan siitä ammottavasta tyhjyydestä, epäuskosta ja maailman hajoamisesta, mitä teidän äkkilähtönne aiheutti. Silti elämä on jatkunut, sen on täytynyt jatkua, aina jollain tapaa. Jotain pitää rakentaa, uusia kehyksiä.

Kuolemasi ansiosta olen saanut uusia ystäviä, suruvertaisia.

Katsoin kuva-albumia ystäväni lähteneestä nuorukaisesta. Ihmeen iloisia ja valoisia kuvia. Mikään ei viitannut siihen, että murskaava äkkilähtö tapahtuisi. On ollut paljon hyvää, paljon rakkautta, täyttä elämää. 

       Kunnes siitä jää vain kehys jäljelle.

Tästä lapsesta on jäljellä kellon muruset ja se mitä taskussa oli. Olin kuullut näistä säpäleistä aiemmin. Nyt näin, miten raadollisesti juna oli katkonut elämän, pankkikortin, setelin, kellon. Ainakin lähtö oli nopea.

Vaikka kello on hajonnut, kellotaulun kehys on melkein ehjä. Melkein pyöreä. Kuin kehys koko elämälle, ajalle jota ei enää ole. 

Katsoin kuolleen pojan kuvia tämän kultaisen kehyksen läpi. Jos pystyisin itkemään, olisin itkenyt. Jos olisin kehdannut ottaa kuvan, olisin ottanut. Kello oli nuorukaiselle tärkeä, se näkyi melkein joka kuvassa. Jos voisin, muokkaisin aikajanaa niin, että meillä olisi vielä lapsemme. Että meillä olisi teidät.

Sinun lähtösi oli erilainen. Muutuit luonnoksi, maaksi, vedeksi, tuleksi, ilmaksi. 

    Olit metamorfoosi, olet sitä yhä. 

    Olet kaikkialla ja et missään. 

    Yhä odotan, että yhteinen sininen hämärä laskeutuu jälleen yllemme. Että olisit siinä.

Olen tehnyt sovinnon sinisen värin kanssa. Ei se ole vain kuolleen lapsen väri. Se on väri, joka muistuttaa yhteisesta ajasta ja tilasta. Siitä, mitä on ollut. Siitä, mikä oli merkityksellistä.

    Tiedäthän, kuinka paljon sinua rakastan.


             äiti