Olen lainannut ties kuin pitkään kirjaa Suremisen taito. Mari Pulkkinen ja Katriina Huttunen keskustelevat kirjassaan, niin, suremisen taidosta.
Kirjoitan talteen muutamia otteita ennen kuin palautan, tänään pitää palauttaa. Poimin lippulaput kirjan välistä, naputan ajatuksen talteen ennen kuin ne katoavat käsistäni...
Ikään kuin voisin unohtaa.
"Vain vastasyntynyt suru on täydellinen alibi ja yleispätevistä tekosyistä yleispätevin ja kaikenkattavista verukkeista kaikenkattavin. Kun suruaika on joskus mitoitettu kestämään kuolemasta hautajaisiin, aavistuksen verran armollisempi karenssi sururyhmiin pääsemiseksi on yleensä puoli vuotta menetyksestä. Alle puolivuotiasta surua pidetään tehokkaan vertaistuen esteenä, ja vastaavasti vuosia ja vuosikymmeniä aikaa vaatineen surun aiheuttamia peruuttamattomia vaurioita on liian myöhäistä yrittää enää korjata. Optimaalinen suru on pari vuotta vanha." -Katriina, s.21
MATKA?
"Minne lähden surumatkalleni, miten pitkään surumatkani kestää ja missä on sen määränpää, suremattomuudessako, suruni lopussako, sielläkö missä menetys, tyttäreni itsemurha, ei enää ole yhtä todellista todellisuutta kuin nyt. Ja missä olen silloin, olenko perillä suruni määränpäässä vai matkalta tulleena, kotiin palanneena, mihin kotiin, omaan kotiiniko vai elämäni loppuu. Saanko surumatkalta palattuani sanoa että paska reissu mutta tulipahan tehtyä. - Katriina, s.23
ELÄMÄ JATKUU?
"Elämä jatkuu.
Joo. Minun elämäni jatkuu, tyttäreni elämä ei jatku. Kuolleella jatkuu kuolema. Elämän jatkumisesta huomautteleminen kuolleen lapsen äidille on loukkaavaa. Kun elämä jatkuu, unohdetaan että minun elämäni jatkuu menetyksessä jonka jättämää tyhjiötä ei kukaan eikä mikään voi täyttää." -Katriina, s.25
TOIVEIKKUUS?
"Kaikesta huolimatta myös surevien elämässä on tilanteita, joissa toivoa on. Tämän vuoksi olisi osattava erottaa toivottomat asiantilat asioista, joiden suhteen toivoa ei ole menetetty. Kuolemanjälkeiseen elämään uskomattomalle ei ole mielekästä tarjota toivoa jälleennäkemisestä eikä saattohoitopotilaan omaiselle toivoa kuolevan parantumisesta. Toivoa siitä, että surevien elämä menetyksen kanssa jatkuu vielä hetken ja että suru on jopa hyvää, saattaa näissäkin tilanteissa olla." -Mari, s. 41
" Dramaturgi ja näyttelijä Ilja Lehtinen kirjoittaa Toivottomuuden puolesta -esseessään, että suhtaudumme toivoon jonkinlaisena velvollisuutena. Toivoa on saatana soikoon aina oltava. Jokaisen vastuulla on toivoa ja etsiä toivon signaaleja sieltäkin, missä niitä ei järjellä ajatellen ole, sillä toivoton ihminen on uhkakuva, jonka pelätään käyttäytyvän tuhoisasti." -Mari, s.42
SURUNPILAAJAT?
"Eivät he tehneet mitään minun surullanikaan. Sehän ei ollut heidän suruaan. He ottivat osaa mutta kuolemasta he eivät halunneet tai osanneet kuulla tai puhua. Itsemurhasta he eivät missään tapauksessa halunneet tai osanneet puhua." -Katriina, s.47
"Voimien toivottaminen on puhdasta valkopesua. Sureva tunnistaa toisen surevan alastomuudesta, kirjoittaa Joan Didion, ja tämä alastomuus johtuu siitä että sureva luulee itseään näkymättömäksi. -Katriina, s. 51-52
"Olen kauan sitten hyväksynyt, että suruni on ainutlaatuisen kiinnostava vain minulle itselleni. Muita suruni kiinnosti niin kauan kuin menetykseni järkyttivät heitä, ja suurinkin järkytys menee ohi nopeasti silloin se ei kohdistu omaan elämäämme." -Mari, s.61
"Latinan relinquere tarkoittaa jättää jälkensä. Kallisarvoisin reliikki, joka lapsestani jäisi jäljelle, oli suru. Valitsin ottaa sen vastaan, mutta suru ehti ensin. Kun ojensin lapseni ruumiin kätilölle, suru valitsi minut. Putosin maailmasta suoraan surun syliin."
-Mari, s.64
SIETÄMÄTÖN SURU, SIETÄMÄTÖN SUREVA?
"Suremattomat eivät siedä surun sietämistä.
Suremattomat eivät siedä surua. Kuolemasuru ei ole small talkia eikä se mahdu kaikille foorumeille.
Surulleen antautunut ei mahdu millekään foorumille." -Katriina, s.77
"Minua on kritisoitu siitä että en anna kuolleen lapseni olla kuollut. Että en anna tyttäreni levätä rauhassa. Että olen tehnyt hänen itsemurhastaan ja surustani kirjallisuutta.
Että olen kaupallistanut hänen kuolemasna,
Olen kohdannut anonyymiä sururaivoa. Vastaanottamani vihapuhe todistaa että surunsa pysyvyyttä puolustava kuolleen lapsen äitikin kelpaa maalittamisen kohteeksi.(...)
Väärin surtu suru.
Mutta kun oikein surtu suru on surtu siedettäväksi ja tulehdus taltutettu, kun haava on harsittu umpeen, kun lohdun laksatiivi on nielaistu ja suru ulostettu, kun ruoansulatus toimii taas säännöllisesti, surevasta tulee taas siedettävä. Taivaanrannassa kajastaa aamunkoi, värit syrjäyttävät monokromaattisen surun, suru on voitettu, ajatukset kohdistettu jonnekin surun ulkopuolelle, muistot muisteltu, kovalevy puhdistettu, Camino de Compostela suoritettu. Toipumisprosessin toisesta päästä putkahtaa takaisin valoon lohdullisen toivon voimaannuttava sureva. Surun kahleet on kirvonneet. Trauma ohi, kriisi ohi, tragedia ohi, kuolema ohi, menetyskokemus ohi, suru ohi. Tukka hyvin,
kaikki hyvin." -Katriina, 81-82
"Jos siedettäväksi piiskattu suru olisi urheilulaji, se olisi kouluratsastus. Surulla on kuolaimet suussa, kuolema kulkee koottua ravia." -Katriina, s,82
"Suruni suojelee minua. Suruni on membraani minun ja ulkomaailman välissä, minä olen palomuuri suruni ja ulkomaailman välissä. Olemme toistemme puskureita." -Katriina, s.85
"Tyttäreni oli (...) tarpeeksi vahva kuolemaan, ja se oli hänen vahvuutensa. Se on sietämätöntä mutta sitäkin minun on surussani siedettävä. (...) Kuollut tyttäreni ei ollut valinnut kuolemaansa johtaneita ominaisuuksiaan itse." -Katriina, s.86
"Pelkään että resilienssin, selviytymiskykyisyyden, varaukseton ihailu johtaa siihen, että surevilta aletaan edellyttää surua, jonka intensiteettikäyrä ei tuoreessakaan tilanteessa nouse korkealle. Pelkään että standardiksi muodostuu suru, joka ei ole koskaan voimakasta, ja että vähän suremisesta tulee uusi terve suru ja vähän surevasta aikamme uusi uljas ihmisihanne.
Merkkejä tästä on jo havaittavissa. Sosiaalinen media on synnyttänyt uudenlaisen tavan sanoittaa osanottoa, ja jo se vahvistaa, mitä surevalta nyt odotetaan ja toivotaan: Voimia! Jaksamista! Voimia ja jaksamista! Voimia jaksamiseen! Voimia surutyöhön! Jaksamista suruun! Mielen joustavuutta ja yllättäviinkin muutoksiin nopeasti sopeutuvia pärjääviä yksilöitä, joita vastoinkäymiset eivät suuremmin hetkauta, pidetään niin suuressa arvosssa, että parasta mitä voimme toisillemme hädän keskellä tarjota on yritys voimaannuttaa.
Toivottelu itsessään on useinmiten hyväntahtoista, mutta eikö jotakin ole pielessä, jos voimaton täytyy väen vängällä voimaannuttaa? Kaiken keskellä unohtuu, että sureva ihminen on nimenomaan voimaton; yksin suruksi kutsuttu tunnetila riittää aivotutkijoiden mukaan lamaannuttamaan toimintoja etenkin raajojen alueella." -Mari, s.92
"Viihdyn surevan itseni kanssa. Suru joka on asettunut taloksi saa minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Olemme vanha pariskunta. Emme tiedä mihin itse päätymme ja mistä toinen alkaa. Elämme vakiintuneessa homeostaasissa, täydennämme toistemme lauseet, nukumme lusikassa ja tunnemme itsemme enää vain suhteessa toisiimme, ja jos menettäisin suruni, olisin leski." -Mari, s.99
. . . .
(jatkuu)
. . . .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti