ajan sirpaleet

Aika oli ennen pyöreää,
kuin eri kokoisia,
monen värisiä ja muotoisia palluroita,
joita tuli
ja joita meni





oo oOOooOOOOOOOOOooooo oooooOOOOooooooOOOOOOOOoooooooo o




ja elämä jatkui.

Vaikka se meni uusiksi
jo aiemmin,
jonkun kerran,
se silti jatkui jatkumistaan, melkein kuin ennenkin.
Säröt olivat vain säröjä,
ja kolot koloja,
eikä jokunen kulmikas muoto välissä liikoja haitannut,
koska pyöreä muoto suojaa parhaiten kovilta iskuilta
(tietää historiankirjakin).


Mutta nyt
aika ei ole enää pyöreää.
Se on rikki.


Aika satuttaa,
tekee haavoja, sirpaleita, tökkii ja puhkoo kaiken mihin koskee,

ja siksi yritän
niin kuin aikaa ei edes olisi,
niin kuin joku muu
tai jossain muualla,
eri ajassa,
ettei sattuisi niin,
kun pelkkä oleminen sattuu,
olla-verbi on liikaa.

Aika hajosi.
Aika on nyt täynnä teräviä reunoja;
ympyröistä tuli kaaria, koukkuja, väkivaltaisia muotoja,
kuin aseita,
ja vaikka mitenpäin kääntyisin,
aina jostain kulmasta
tulee uusi haava >>^ >>v< ^o<JUUzU<<<cc3ccCC CCC^CCw/ U>zz>C HV^C>C<C)(vCcC <v>cE^zvV^V^VZcccc<<o<<^v <VV^YVvY<v<<o<>>Vv>^v>>^^>zv.

Tämä on ajan uusi kaava.




Miten ihmeessä tällaiseen voisi tottua?





Minulla on sisäinen verenvuoto, vuotoja, tihkun koko ajan,
ja ammottava avohaava,
sekä kaikki muut haavatyypit
yhtä aikaa,
amputaatio.
Yritän kuroa ne kyllä kiinni, sen minkä vain pystyn,
hengitä hengitä hengitä,
olen urhea ja sitkeä
mutta ei se auta,
sillä jostain tulee aina uusia,
enkä pysty korjaamaan sitä mitä haluaisin,
vaikka miten yritän.
Tämä ei ole minun yrittämisestä kiinni.

Kuka pitäisi kiinni kun olen vain tyhjää?


Miten saisin ajan taas pyöreäksi, turvalliseksi?
Sellaiseksi, jossa on mukana toivo, usko ja rakkaus.
No ehkä niitä on. On oltava.
Mutta mitä voi oikeasti toivoa? Mihin uskoa?
Sillä olet mennyt, poissa, eikä sinua enää ole, piste.


Rakkaus parantaa haavat, sanotaan.
Onko niin?

Aika näyttää.
Näyttääkö se?

Näytä, aika, mihin vielä pystyt, vaikka satuttaisit vielä enemmän.


Laita pisteen perään toinen, monta,
anna välitilaa,
uusi hengitys,
uusia alkuja,

ja muistuta meitä siitä että emme tiedä emmekä ymmärrä kaikkea.................. . .      .

Emmekä ole yksin.








(ensimmäinen äitienpäivä 12.5.2019)

Peitto

 



Äidit peittävät lapsiaan,
jotta olisi lämmintä ja pehmeää,
suoja ja varjelus.


Äidit peittävät lapsiaan
silloinkin kun he ovat poissa,
sanovat hyvää yötä
tyhjissä oviaukoissa.


Äidit peittävät lapsiaan,
vaikka lapsi olisi kateissa,
peitto myttynä repussa
ainoana toivona,
että saan kääriä sinut viereeni
ja elämä jatkuisi
viluisena, märkänä, rikkinäisenä
mutta kuitenkin jatkuisi.









Mutta ei se jatkunut.


Äidit peittävät lapsiaan,
vaikka lapsi makaisi sinisenä, elottomana rannalla,
EIHÄN TÄLLAISTA TAPAHDU
ei tämä voi olla lapseni,
tämä on  erehdys, elokuvaa,
julma piilokamera, väärä henkilö,
yritin katsoa niin että hän olisi joku muu,
ei näin,
toinen tapaus,
mutta ei ollut,
vaikka miten katsoin.


Ja poliisin kyynel kertoi että näin kävi.
Ja peitin lapseni,
viimeisen kerran.




Ja sitten peitto riisuttiin
ja tilalle laitettiin musta peitto.
Lapsi vietiin mustilla paareilla,
kuin haavoittut enkeli,
joka ei edes istunut,
vaan makasi,
olisikin ollut haavoittunut,
mitä tahansa,
mutta ei,
hän oli kuollut,
minun lapseni,
ainoa esikoiseni,
rakkaani.

Miehistä ja lapsesta heidän välissään muodostui                            H



Lapsen oma kirjain.
Niin musta
ja liian loputon.







Minulle jäi peitto
muistona lapsesta
ja siitä mitä oli.

Siihen kääriydyn nyt itse,
etten katoaisi.

(Ja peiton värit muistuttavat,
että on muutakin kuin mustaa,
että värit ovat olemassa,
elämää on olemassa
ainakin periaatteessa
ja se jatkuu, sittenkin,
ainakin jollain tapaa.)


Äidit peittävät lapsiaan
ja jatkavat peittämistään,
jotta olisi suoja ja varjelus.
Yrittäen uskoa,
joka päivä toivoen,
aina rakastaen.