Todistus

Jonakin päivänä suru on niin pohjaton,
että mikään määrä haudalla käymistä,
olemista,
istumista,
tekemistä,
hengittämistä,
ajattelemista,

hengittämättä jättämistä,
ajatuksen lomauttamista,
tekemättömyyttä,
uusien näkökulmien etsimistä,
vanhoihin tulokulmiin palaamista,
samojen kukkien yhä uudelleen kastelemista
tai uusien istuttamista
ei
 vaan 
   riitä.

Sellaiset päivät on nyt.

Sinun piti saada peruskoulusi valmiiksi;
todistus käteen,
elämä eteen,
hiukset hulmuten uutta kohti.








Mutta olenkin haudallasi.
Nimesi on kaiverrettu mustaan kiveen.
Ja se rippiristi, joka ei koskaan ehtinyt kaulaasi.

Kivestä näkyy oma kuvajaiseni,

heijastus ihmisestä,
haamuäiti.

Ei tässä näin pitänyt käydä.
Ei tällaiseen totu koskaan.





Enkelipatsas haudallasi sai ympärilleen hattarapilven,
vaaleaa ja vaaleanpunaista.





    

     Putoan pilveen minäkin,
pohjattomaan ja reunattomaan aikaan,
     jolla ei ole alkua eikä loppua,
ei laitoja,
     ei edes nimeä.
Se ei ole kuolema eikä elämä,
     vaan jokin siinä välissä,
itsemme ulkopuolella
    mutta silti osana ymmärrystä,
ehkä joka solussa
    tai solujen vieressä?

Olen osa sitä ja en,
yhtäaikaa sisällä ja ulkona,
aina vähän vinksallaan.

Kuka ottaisi kaipuusta kopin
ja sanoisi, että tämä on kaipauksen pohja,
tästä eteenpäin ei voi edetä ?

Kuka määrittäisi tuskan maksimiannoksen:
tämä riittää
(yhdelle ihmiselle),
tästä eteenpäin
ei-voi-muuta-kuin-helpottaa.

Kuka auttaisi kestämään ne päivät,
kun poissaolosi tihenee,
ikävä alleviivautuu joka sekuntiin.

Olen väsynyt kysymään,
kysymysmerkit on loppuneet.

Kyynelten tilalla kuuma tyhjyys,
kuivuneet kaivot erämaassa,
silmien hiekat.

Olet mennyt.
Olet pois.
Olet muualla.
Et palaa.
En voi halata sinua.
En voinut onnitella sinua hienosta todistuksestasi, enää.


En voinut muuta
kuin ostaa kolme ruusua haudallesi,
kukkivan pelakuupilven viereen.
Onnea onnea onnea
yläkoulun "päättänyt" enkelilapseni!
Itkisin, jos voisin.

Kunpa kokenut terveydenhuollon ammattilainen
olisi toisin toimimalla nähnyt hätäsi,
ja tämä kohtuuttomista kohtuuttomin potilasvahinko, hoitovahinko,
hoitovahinkojen supersarja
olisi jäänyt toteutumatta.

Kunpa, jos,
ja mikäli kokonaisvastuu olisi kannettu.
Muttakun ei kannettu.
Kirjoitin kymmeniä sivuja potilasvahinkokeskukseen, ja yhä odotan,
saatko oikeutta edes jälkikäteen.
Näin kävi.
Tässä ollaan.
Henkäys kerrallaan.

Muistopaikan polulla
oli lemmikki yllättänyt.
Se oli pukeutunut vaaleanpunaiseen,
sininen kukka.

Luin viestisi:
Forget me not!
Forgot you not.

Muurahainen ja sipuli

Viime vuonna tähän aikaan
kävelin pellon laitaa.
Illan pitkät varjot  metsän reunassa paljastivat
kehoni muodot,
ihmisvarjon,
tumman ja karhean.

Tuntui kuin minua ei olisi ollut.
Silti kävelin koiran kanssa,
hiljaa,
tunnottomin jaloin.

Ihmettelin.
Miten minusta voi tulla kokonainen varjo,
vaikka niin iso osa minusta
puuttuu
ja olen aivan rikki?


Eilen
katsoin tuota samaa varjoa.
Se olin taas minä,
varjo minusta,
ihmeen kokonainen kuitenkin.
Ulkonäkö voi pettää,
petti sinun kohdallasi
ja pettää taas.
Yksi vuosi selvitty taas,
mutta vain jotenkin rämpien.

Tänä keväänä varjoni näyttää säkiltä,
taas karkealta
ja hyvin muhkuraiselta,
joka kuitenkin raahautuu
yhä jonnekin,
eteenpäin.

Ehkä sitkeys vielä palkitaan?

Ihmettelin miten niin ohuet jalat
jaksavat kantaa niin suuria taakkoja.

Eilen
seurasin myös muurahaista, jonka taakka
oli neljä kertaa hänen itsensä mittainen.
Ajattelin että se muurahainen olen minä.

Sillä ajatuksen hetkellä
toinen muurahainen tuli apuun,
ja ne jatkoivat taakan kantamista
yhdessä,
valtavan taakan jakaen.


Ajattelin, että ehkä minäkin selviän,
jos en ole yksin.


 

Sitten kävin haudallasi.
Ystäväsi on käynyt tuomassa ruusuja.

Kaunis ajatus,
ystävyys,
ystävä.
Kauniit ruusut,
mutta juuriltaan irti leikatut
nahistuvat nopeasti,
ovat kuolleita,
silti kauniita ja tärkeitä,
kuten sinä.






Syksyllä haudalle piilottamani sipulit ovat tuottaneet yllätyksiä:
kauniita helmililjoja,
violetteja krookuksia
sekä yhden valkean.
Olin unohtanut sipulit
koko talveksi,
kasvoivat silti!


Kävin myös muistopaikallasi.
Sinnekin on tullut kevät.
Havujen joukosta puskee läpi elämän värejä:
vihreää, oranssia, sinisen koko kirjo.
Ja taas yksi valkoinen.


Onko niin, että elämä voitttaa kuoleman?`
Että kuolemankin jälkeen on elämää?
Että kaikki ei ole tässä,
olemme enemmän
kuin me itse, rajamme,
varjomme ja taakkamme?


Ehkä maanpäällinen elämämme
on kuin se sipuli äiti maan syvyyksissä,
joka kukkii
vasta rajan toisella puolen?