Muurahainen ja sipuli

Viime vuonna tähän aikaan
kävelin pellon laitaa.
Illan pitkät varjot  metsän reunassa paljastivat
kehoni muodot,
ihmisvarjon,
tumman ja karhean.

Tuntui kuin minua ei olisi ollut.
Silti kävelin koiran kanssa,
hiljaa,
tunnottomin jaloin.

Ihmettelin.
Miten minusta voi tulla kokonainen varjo,
vaikka niin iso osa minusta
puuttuu
ja olen aivan rikki?


Eilen
katsoin tuota samaa varjoa.
Se olin taas minä,
varjo minusta,
ihmeen kokonainen kuitenkin.
Ulkonäkö voi pettää,
petti sinun kohdallasi
ja pettää taas.
Yksi vuosi selvitty taas,
mutta vain jotenkin rämpien.

Tänä keväänä varjoni näyttää säkiltä,
taas karkealta
ja hyvin muhkuraiselta,
joka kuitenkin raahautuu
yhä jonnekin,
eteenpäin.

Ehkä sitkeys vielä palkitaan?

Ihmettelin miten niin ohuet jalat
jaksavat kantaa niin suuria taakkoja.

Eilen
seurasin myös muurahaista, jonka taakka
oli neljä kertaa hänen itsensä mittainen.
Ajattelin että se muurahainen olen minä.

Sillä ajatuksen hetkellä
toinen muurahainen tuli apuun,
ja ne jatkoivat taakan kantamista
yhdessä,
valtavan taakan jakaen.


Ajattelin, että ehkä minäkin selviän,
jos en ole yksin.


 

Sitten kävin haudallasi.
Ystäväsi on käynyt tuomassa ruusuja.

Kaunis ajatus,
ystävyys,
ystävä.
Kauniit ruusut,
mutta juuriltaan irti leikatut
nahistuvat nopeasti,
ovat kuolleita,
silti kauniita ja tärkeitä,
kuten sinä.






Syksyllä haudalle piilottamani sipulit ovat tuottaneet yllätyksiä:
kauniita helmililjoja,
violetteja krookuksia
sekä yhden valkean.
Olin unohtanut sipulit
koko talveksi,
kasvoivat silti!


Kävin myös muistopaikallasi.
Sinnekin on tullut kevät.
Havujen joukosta puskee läpi elämän värejä:
vihreää, oranssia, sinisen koko kirjo.
Ja taas yksi valkoinen.


Onko niin, että elämä voitttaa kuoleman?`
Että kuolemankin jälkeen on elämää?
Että kaikki ei ole tässä,
olemme enemmän
kuin me itse, rajamme,
varjomme ja taakkamme?


Ehkä maanpäällinen elämämme
on kuin se sipuli äiti maan syvyyksissä,
joka kukkii
vasta rajan toisella puolen?