Kurssitehtäviä

Rakas lapseni.

Olin kurssilla. Kirjoitin tällaisia..

Sinä olet aina mielessä,
aina sydämessä.
 t.äiti

Aluksi
en nähnyt mitään.

Oli vain turhia sanoja,
elämästä irtileikkautuneet kappaleet,
reuna-alueiden kivut, tyhjät kohdat kehossani.
Kun saksetkin sattuivat.

Oli luotava merkitys uudelleen,
sanojen uudet muodot.
Puhallettava uusia alkuja.
Etsittävä sieltäkin,
missä ei ole.

Liima saa kuivua.
Ehkä osaan jos tarpeeksi yritän.

 
Piti kirjoittaa myös kirje nuorelle itselleen. Kirjoitin samalla sinulle. Sinä olet minä ja minä olen sinä. Olemme me, toisemme menettäneet. (Voiko näitä edes erottaa toisistaan?) Mutta sinä halusit irti, eroon, muualle, pois. Olet edeltä mennyt. Miten vaikeaa irtipäästäminen on. Ehkä vielä joskus kohdataan? Olisipa saatu auttaa Sinua edes vähän enemmän. - - - Hyvä nuori minä.
Missä olet, mitä kuuluu?
Muista, että aina joku kysyy, on kiinnostunut sinusta, haluaisi tietää.

Missä oletkin, muista että kuuntelet itseäsi, sydäntäsi. Pysy lujana.

Jaksa uskoa siihen, että täydellisiä umpikujia ei ole olemassakaan.
Ei kokonaan musertavia pattitilanteita.
Ratkaisuja ja vaihtoehtoja on aina,
uusia alkuja,
yllättäviä tulokulmia.
Silloinkin kun et uskoisi niin.

Anna tarvittaessa aikaa.
Kuule hiljaisuutta myös.
Opi lempeyden taitoja
myös itseäsi kohtaan.

Muista toivon pipanat, ne pienetkin rippeet.
Usko, vaikka vähäänkin.
Ole rakkaus,
uskalla olla.
 
Rakkaus ei koskaan kuole,
eikä osaa piiloutua kokonaan.
Siinä on lohtumme.

Miltä rakkaus kuulostaa?

Rakkaus kuulostaa juuri siltä, kun itku on loppu, eikä tule enää mitään. Vain tyhjät uomat huokaavat autiomaasta, kuivuneet kyynelkanavani.

Mutta vesipisara (se kyyneleen sijainen)
putoaa varoen oksalta
  lampeen,
    joka vei sinut.

Yhä käyn raapimassa tulitikun. Kärvennän sormeni mustaksi lyhdyn reunaan.
Sytytän kynttilän Sinulle,
rakas enkelilapseni.
En sinua unohda.

Rakkautta on myös se,
kun teinisisko äyskii:
kysyinkö, ann rahaa, kato netistä, emt.
Ja silti.
Tätäkin on rakkaus,
nyt.

Entäpä isäsi kuorsaus,
valikoivat korvat.
- Rakas, sinusta on tullut kuuro!
- Mitä?

Kuinka A-studio huutaa liian kovalla, mutta villasukissa tarkenen.
Rakkaus on vedenkeittimen ääni,
usein teen enemmän kuin tarvitsen,
mutta en yhtään liikaa.

Herätyskellokko aamulla,
koiran kynsien rapina lattiaa vasten,
koiran tuhina, oma sakkautuva hengitys,
naksahtavat polveni.

Tämä arkemme ontuu.
Silti se on täynnä
jotain lämmintä, rakkautta.  (Runokipinää-kurssin harjoitus 25.11.2021)

Vieraskynä

 

Vuosi, sekunti, vuosisata, eilen.

Muistan kaiken, en muista mitään.

Miksi, satatuhatta syytä miksi.

Suru, niin syvä, että pelkään hukkuvani, pelkään etten hukukaan.

Kunpa voisin muuttaa kaiken, tehdä toisin, olla toinen, en tiedä mitä muuttaisin, tekisin, olisin.

Suru niin syvä, että vie järjen ja ymmärryksen.

Esikoiseni, tyttäreni, maailmani, puolikas minua, anteeksi etten osannut rakastaa sinua ehjäksi.

-Heidi Jokiniitty- (ja seppeleen teki isi)

vedestä

vesi, veden

vedessä, vedestä, veteen
vedellä, vedeltä, vedelle

vedettä
vesineen
vedeksi

Vesi kantaa, on kantanut.
Vesi vie,
on vienyt.


Elämän vesi.
Kuoleman vesi.

Vesi marraskuussa, hetki ennen jäätymistään.

Vesi ennen pimeää,

kohti pimeää.


Vesi vapauttaa ja vangitsee.
Vesi antaa, vesi ottaa.

Vesivahinko.
Vesi vaan.
Vahinko.
Vesi.




Miten uskalsit?




Veden kantava voima.




Vesi loi turvan
uskaltaa.



Vesi oli turva.




Vesi kantoi sinut
sinne,
  minne elämä ei.

(kuvat Häklin lammelta 8.11.2021, päivänä jolloin Kirsi Kunnas kuoli)

Äärimmäisen rakkauden kivi

 






Rakas lapseni.

Yli kolme vuotta olen kiertänyt lampesi rantoja.
Vasta tänään näin kiven,
joka voisi olla 
hautakivesi.

Se on ilmeisesti vanha merkki,
ehkä etapin merkki?
Etappi jonnekin,
minne?
Tai jonkun raja,
minkä?

8

Käänsit tuon merkin toisinpäin
kun piirsit painot
surullisen hahmon harteille.
Painoissa luki:
ääretön kg.

Joku aika myöhemmin
astuit toiseen maailmaan.

Kuinka paljon kannoitkaan nuorilla harteillasi.
Ei sinun olisi tarvinnut.

Helpotusta olisi ollut olemassa.
Niin kuin sumu hälvenee ja säätilat muuttuvat,
myös sinun tilanteesi olisi voinut muuttua
ja olisi muuttunut,
jos aikaa olisi ollut.

Mutta sinulta loppui usko, toivo ja rakkaus. Et kestänyt sitä.
Minun pitää jaksaa uskoa, toivoa ja rakastaa (puolestasi)
sitäkin enemmän.

Olit rakastettu ja yhä olet. Se ei katoa.
Tämä asia on kiveen hakattu ja vielä enemmän.

Rakkaus on ääretön.

Repullinen rakkautta

 
Vaikka hautasi rehottaa ja
kynttilät on ajoittain pimeänä,
ei sinua ole unohdettu.

Suru on tullut siihen pisteeseen, että kynttilöiden pitää antaa välillä sammua.
Eikä haudalla voi käydä aina kovin usein. On miten on.

Silti sinua rakastetaan ja muistetaan.
Suru on kaipausta.




Näin unta, jossa olit lähellä. Ihan kuin ennenkin.
Olimme bussissa, seisottiin takaosissa.
Minulla oli paljon kantamuksia, sinulla ja siskollasi ei juurikaan.
Täällä on yhteisiä asioita, sanoin, otatteko jotain?
Ja otit yhden repun harteillesi, unessani.
Sen vaaleanpunaisen.
Onneksi reppu oli aika kevyt.

Kaikki oli kuin ennenkin.
Vasta kun lähdit pois reppu olalla keikkuen tajusin,
että tämä oli uni
ja vain kävit luonamme.
Yritin lähteä perääsi.
Heräsin.

Jospa vain olisit rauhassa kanssamme.
Jospa oletkin.

Tien jäljet

Menestys, menetys
- vain yhden kirjaimen ero
ja kaikki voi olla toisin.

Alussa kuitenkin: mene.

Sinä menit tätä tietä.
Tiellä on yhä
sinun jälkesi.






Lämpimän kesän päätteeksi
sytytin kynttilän
yötä vasten.

Ja tänään on vuosipäivän aatto.
Tänään olit vielä luonamme,
et ollut vielä mennyt
kolme vuotta sitten.

Nämä ensimmäiset vuodet,
sen jälkeen kun.

Yhä toivon, että näkisit kynttilän tuikkeen.
Että tietäisit, kuinka sinua kaivataan.

Ja haudallasi on taas niin paljon värejä.
Vaikka kivi on musta
ja suru raskas,
on värit silti olemassa.
Ne heijastuvat mustasta kivestä.
Aina voi olla toisin.

"Yötä vasten vaikka lähdet,

jatka vain vaikka on

se suuri suunnaton.

Kohti valkeata rantaa,

laiva mun laulujen.

Sä kuljet tietäen

ettet pelkää enempää,

siel' on monta kynttilää.

Ja viimein sun matkaan,

ei pääse saattajatkaan.

Ethän pelkää pimeää,

siel' on monta kynttilää.

Nuku vaan jos väsyttää,

vielä valvon vierellä.

Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan.

Ja lohtu

on mulle,

että siellä on kaikki sulle."

Supervoimia

Hoidin pikkusiskosi asioita.
Tuli hyvä mieli siitä,
että pystyin olemaan edes hetken
toimintakykyinen äiti
elävälle ja olevalle nuorelle.
Ajoimme vanhaan kotikaupunkiin,
johon siskosi jäi asioilleen
ja siitä junalla Helsinkiin ja mitä kaikkee.

Sitten ajoin muitopaikkaasi kohti.
Vielä hetken oli ok.
Mietin, että minulla on ehkä "supervoima".
Olla kuolleen lapsen äitinä,
ja silti tässä ajan.
Olla selviytynyt tähän hetkeen asti siinä,
mikä on kuulemma ihmiselle pahinta
mitä voi.
Ja silti olen.

Mutta sitten tuli itku ja pyyhki taas kaiken.
En minä tätä halunnut.
En halua tällaisia supervoimia.
En halua.
Tahdon sinut, että olisit täällä vielä.
En minä tätä halunnut,
ei kukaan kysynyt
mitään.

En halua olla super tällä tavalla,
tässä asiassa.

Kun koko maailma murtui,
kaikki merkitykset muuttuivat,
menivät vähintään päälaelleen.
Ja yhä on näin.





Muistolammella poimin ne vähät kukkaset,
joita armottomana polttaneen helteen jäljiltä on.

Mitä muuta enää voin,
kuin poimia kukkia haudallesi.
Ne viimeiset elävät.
Superkukkia.
 

Rakas lapseni.

Lohdun hiukkasia

 


Joka hetkessä olet kulkenut mukana

tänäkin kesänä.

Niissä askelissa,
jotka ovat ookoo.

Ja silloin kun suru ja kipu valtaa yhä sydämen,
joka solun,
repien taas kaiken.

Olet siellä,
olet tässä,
olet mukana,
olet ollut
ja yhä olet
(vaikkakin muualla),
sen pitää nyt riittää.



Enkeli haudallasi on vartioinut kukkasia,
vastaanottanut perhosia,
kestänyt kuumaa ja kuivaa,
tulevia sateita odotellen.

Mutta minttu peitti merkin kuolemasta. Se olikin vain päivä muiden joukossa!
Mikä helpotus.
Ehkä kaikki jatkuikin, oli vaan pahaa unta.

Ja tikkaita pitkin pääsee myös ylös,
ei vain alas.
Siinä on laiha lohtu.
Niin laiha, että tuuli vei sen mennessään,
mutta lohtu kuitenkin.

Ja kun tikkaiden viereen laittaa kukkia, voi katsoa niitä, 
edes yrittää ajatella
jotain muuta.

Ja kun maailmasta loppuvat sanat
ja ehkä joskus myös värit

jää kuitenkin harmaa,
ikiaikainen kallio
ja vesi,
joka hioo kiven
ja antaa elämän. Ja vie elämän.

Ja antaa uusia alkuja heille,
jotka niitä pystyvät vastaan ottamaan.

Kukat

Vein haudallesi juhannuskukat:
kotitien varresta apilaa, harakankelloja, putkikasveja,
tarha-alpia, mataraa, siankärsämön nuppuja, timoteita ainakin.
Poimulehti, hevonhierakkaa
ja yksi päivänkakkara. 


Niin räikeitä,
niin värikkäitä.





Olen vienyt juhannuskukat ennenkin,
jo kaksi kertaa.
Eka kerrasta en muista mitään.
Toka kerralla kimppu oli haaleanvaalea,
ja kiven taakse muodostui kauniit varjot niistä kukista,
joita kasvoi puoliksi salaa
siellä harmaalla, nurjalla puolella.


Niistä väreistä pidin.


Tänään
yritin pestä kiven takaa linnunkakkaa, mutta ei ollut kunnon harjaa mukana.
Ehkä ensi kerralla sitten?

Niin sanoin sinullekin viimeisinä päivinä:
ensi kerralla sitten?

Mutta niitä seuraavia kertoja ei koskaan tullut.
Miten olisin voinut tietää.
Miten kestit sen, että tiesit,
että emme tiedä,
etkä siltikään vihjannut
mitään.

Toisin kuin ennen
istutin tänään haudallesi monivuotiset kasvit. Perennat.
Kaksi tummaa keijunkukkaa.

Yksivuotiset kukat tai kausikanervat ovat kuin väliaikainen risti,
väliaikaisuuden monumentti.
Monivuotinen kasvi tekee (eläessään) tästä surusta kestävää,
ehkä ikuista.
En silti toivo, että kasvi kuolisi.
Mutta jos kasvi saa elää ja sinä et saanut,
mikä järki,
mikä reiluus tässä on ?
Ei mikään. Ei mitään.

Tämän takia en pystynyt menemään juhannuksen viettoon siellä, 
missä on mukavaa ja iloitaan. Olen jo joskus tehnyt niin,
tiedän että pystyn siihen.
Mutta nyt en pystynyt.

Ei minun tarvitse
unohtaa sinua
tai väittää,
että tämä olisi helppoa.

Eikä kukaan voi ymmärtää.
Paitsi sellainen,
joka käy myöskin lapsensa haudalla
yksin juhannusyönä.

Mutta kotiin palatessa kultareunapilvet hymyilivät.
Ihan varmasti hymyilivät.

Ja radiosta soi :
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.

ne muut värit

Ajoin autolla mökille
uupumusta ja kipuja uhmaten.
Muistin, miten ajoimme Jäämerelle isäsi kanssa, kun olit yksi.
Sinulla oli vaaleansiniset tuulen- ja hyttysenpitävät haalarit.
Niitä käytettiin.
Olit tomera ja rakas.
On monta valokuvaa tuolta matkalta, 

ne viimeiset filmikuvat ennen digikameroita.

Automatka oli pitkä.
Niin paljon hyttysiä.


Kun näimme viimeistä kertaa rannalla 14.8.2018
oli sinulla vaaleansiniset huulet
ja vaaleansinistä farkuissa. 
Rakas vaaleansininen lapseni.

Olit kuin prinsessa Ruusunen,
ikiaikaisessa unessaan.
Niin kaunis ja rakas, muka kuollut.

En voinut uskoa sitä,
  enkä vieläkään usko. 

Mutta aina kun näen vaaleansinistä, muistan tuon kauhean päivän.
Vaihdan värin muuksi.
Ihan mitä muuta tahansa kuin vaaleansinistä.
"Sininen, punainen, sininen, punainen",
sanoivat hyvät haltiattaretkin elokuvassa.
(Ne olivat hyviä...)

Hautakukkien väri on tänä vuonna keltainen. 
Tai ainakin sinnepäin.

Tämä matka on pitkä.
Vaikka se tulee päättymään ennen kuin ruusuiset 100 vuotta on kulunut,
se on silti pitkä.
Pidempi kuin matka Jäämerelle.
(hyttysistä viis)

Matkan varrelle on asetettava välietappeja, 

että olisi edes joku järki ja inhimillisyys.
Että pystyisi olemaan riittävän hereillä
ja edes välillä
lepäämään.

Onneksi on olemassa 

muitakin värejä
kuin vaaleansinistä.

Ikiaikaista kalliota,
harmaan eri sävyt.
Puiden rauhoittavat ruskeat,
sammalet,
tuulien humina.
Västäräkit.


Olen perillä,
nyt,
edes vähäksi aikaa.

Lapsettomien lauantaina

 
Jos puoliso lähtee, tulee toisesta leski.
Jos vanhempi lähtee, jää jäljelle orpo.
Mutta jos lapsi lähtee,
onko vanhempi silloin mitään?

Lapsensa menettäneelle
ei ole edes omaa termiä;
liian vaikeaa pukea sanoiksi.

Jää vain tyhjä kuori
ja polttava kaipuu. 





Millaista on olla vanhempi enkelilapselle,
hänelle joka oli
ja yhä on,
mutta vain siellä jossain ?

Ammattilaisetkin vaikenevat
tämän pahimman äärellä.
Yrittävät vaihtaa puheenaihetta
tai pahoittelevat, "nyt ollaan liian syvissä vesissä".
Yrittävät sanoa,
että harvoin lapset nykyään kuolevat,
sairauksista parannutaan,
siloittelevat,
ripottelevat toivon sanoja heillekin,
joilta se on jo viety.



Mutta entä jos näin kävi jo?
Missä on silloin toivo?
Mihin kaikki epätoivo mahtuu?
Kuka ottaa siitä kopin?

Miksi ammattilaisetkin menevät niin usein solmuun tämän asian äärellä,
peittellen sitä,
että joillakin
tämä on totta jo nyt.
Näin tapahtui.
Se pahin,
mitä ihmiselle voi kuulemma tapahtua,
on tapahtunut
jo liian monelle.

Traumaattinen suru.
Hoitovirhe.
Kuolema.
Lapsettomien lauantai.

Lisää kuolemaa
ja haudattuja toiveita.




Paljon kaipausta.
Rakkauden hinta on suru.
Mikä on surun hinta?

Anna hymysi loistaa

 


Kävin taas paikassa,
jonka nimeä en halua sanoa.
(Neljästoista päivä, taas. Kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta.)

Ellei paikkaa olisi, olisit ehkä täällä.
Tai jos paikkaa ei olisi,
olisit ehkä vain toisin pois.
Tai ainakin asiat
olisi toisin.
Voisi olla.
            Olemattomuuden olemisen
            sietämättömyys.

Paikka on kuitenkin kaunis (jos osaa katsettaan zoomata).
Se tekee surustani
edes hiukan hallitumman kokoisen.
Voin kiertää sen ympäri.

En ollut vähään aikaan käynyt.
Lumi sulanut,
mutta vesi osin jäässä.
Kaksi sorsaa laskeutui kaakattaen.

Oli hiljaista.
Paitsi ne muutkin linnut,
joita jo tullut.
En tunnistanut niitä kaikkia.
Ei haittaa.


Paljon kevättä ilmassa
ja siitepölyjä.

Suren sitäkin,
miten kärsit näinä aikoina noista pölyistä.
Miten vähän pystyin auttamaan.

Mutta aiemmin tänään kotipihassa:
erakkomehiläiset heränneet,
ensimmäinen leppäkerttu
ja muut öttiäiset.
En edes tiedä, ketä kaikkia. 
Eikä sinua kiinnosta, tiedän.
Kuha kerroin :)





Vain sinä puutut.
Tai jokin sinusta.

Mutta paikassa,
jonka nimeä en halua sanoa,
tuli mieleen pari laulun säettä.

"Anna hymysi loistaa."

Hymyilit aurinkona tänään 
ja herättelit keväistä luontoa.

Ja J.Karjalaisen renkutus:
"Valo kaukainen."

Kuulin sen päivänä (jota ei saisi olla)
sen hetken jälkeen (jota ei saisi olla).
Mutta jotka oli.
Ne jotkat muuttivat kaiken.

Ajattelin silloin,
että ikinä enää en voisi koskaan kuulla tuota biisiä.


Mutta tuossa se nyt on.
Ja katselen meripihkaa ihan uusin silmin.

- - - Meripihkahuone (J.Karjalainen) Beibi ollaan täydellisii, täydellisii itikoita Meripihkapalasessa silmänräpäys ikuisuutta Kanssas sun beibi oon onnellinen Keisarinna Katariina kultaisessa ikkunassa Valo leikkii kasvoillasi muinaisien aurinkojen, Kanssas sun beibi oon onnellinen

Valo kaukainen, biljoona miljoona vuotta oon onnellinen

Menevii ja tulevii, kuka niitä murehtii, Meripihkahuoneessamme beibi ollaan ikuisii, Kanssas sun beibi oon onnellinen Tuhat kertaa tuhat vuotta unelmien tylsiössä Aallot meitä kuljettelee kohti kaukaisinta rantaa, Kanssas sun beibi oon onnellinen

Valo kaukainen, biljoona miljoona vuotta oon onnellinen Silmänräpäyksen, biljoona miljoona vuotta oon onnellinen

Kerran joku suurisilmä kurkkii sisään ikkunasta, Täydellisii itikoita meripihkapalasessa Kanssas sun beibi oon onnellinen

Valo kaukainen, biljoona miljoona vuotta oon onnellinen Silmänräpäyksen, biljoona miljoona vuotta oon onnellinen

Valo kaukainen, biljoona miljoona vuotta oon onnellinen Silmänräpäyksen, biljoona miljoona vuotta oon onnellinen

Valo kaukainen, biljoona miljoona vuotta oon onnellinen Silmänräpäyksen, biljoona miljoona vuotta oon onnellinen

K

 

Syntymäpäiväsi.

Yhtä riipaisevaa
kuin ennenkin.

Jossain vaiheessa

haudallesi oli tuotu karjalanpiirakka.
Hassu juttu!






Testailin kynttilöitä.
Taistelivat tuulessa.

Reunimmainen sammui ensin,
vaaleanpunainen. 

Se oli ihan vähän etäämmällä muista.
Ajattelin että se olit sinä?
Tuli suru.

Miksi sinun piti lähteä
täältä ensin?
Miksi kaikki ne vääryydet?

Miksi?

Vein koiran autoon.

Tultuani takaisin haudalle huomasin,
että kaverikynttilät olivat sytyttäneet uudelleen
sen reunimmaisen,
jo sammuneen.

Ne paloivat sittenkin kaikki yhtä aikaa,
yhä taistellen tuulessa.
Kunnes sammutin ne kaikki.

Aamulla huomasin
että siitä ensimmäisenä sammuneesta
oli eniten jäljellä.
Se, joka oli sammunut ensimmäisenä,
jätti kuitenkin jälkeensä eniten.