Hengitysharjoituksia

Uusi blogiteksti.







Olen hengittänyt.
Sisäänhengityksellä lapsi on elävä.
Pidätän henkeä.
Ja uloshengityksellä kuollut.


Jos hengitän sisään pidempään
ja pidätän
onko hän siis enemmän elävä kuin kuollut?


Tämä ei toimi.
Tuntuu kuin minut sahattaisiin kahtia.
Se loppukin jämä.





Kokeillaanpa toisesta näkökulmasta.
Hengitän niin, hän on elävä joka sisäänhengityksellä.
Lapseni elää.
Pidätän henkeä ja pidän hänet elossa.
Ja hän on elävä myös uloshengityksellä.
Jee.
Lapseni elää!





Kunnes tajuan.


Lapseni on
kuollut,
kuollut,
kuollut.



Kuollut.

Kiveen hakattu

kuva napattu marraskuussa 2015
kun naapurikylän järvi oli kauniina
(ohikulkumatkalla tyttären kanssa)

Vielä eilen
hautakivi oli sileä ja ilman kirjoitusta,
viestämön pöydällä tinnerinhajussa.
Tämä on edelleen väliaikaista.
Ehkä sitä ei ole silloin tapahtunut.

Nimesi ja päivämäärät olivat vain suunnitelma, aihio:
teippikuva ja sydän.

Matkustin Porvooseen katsomaan sydämen paikkaa
ja paikka löytyi helposti,
mahdollisimman läheltä nimeäsi.

Mutta sydän jäi saksien alle,
vähän liian isojen.
Liian järeä paino noin hennolle sydämelle.

Sakset painona, ettei sydän karkaisi väärälle paikalle?

Sinä leikkasit hiuksesi yhtä oransseilla saksilla
ja katosit luotamme.
Ja nyt orange is new black.
Yhä opettelen rakastamaan mustaa, sitä joka vei sinut.
Oranssin kanssa on helpompaa.
Orange as sunset, kirjoitit joskus.


Kivi on sileäksi hiottu, siisti, ei oranssi vaan niin musta kuin mahdollista,
kontrolloitu ja huoliteltu
-sellainenko halusit olla?


Niin kauan kun kiveä ei ole asennettu
tämä kaikki on minulle vieläkin väliaikaista.
Haluan perua asian ja keriä ajan takaisin siihen pisteeseen,
jolloin olit vierellämme.

Mutta sinähän kuljet kanssamme edelleen.


Kun nimesi kaiverretaan hautakiven pintaan tänään, huomenna,
se kaiverretaan samalla myös sydämeeni
eikä voi kulua pois sieltä
milloinkaan.



Ja tänään: aurinko paistaa.
Kaunis päivä.


Puutarhassa on lunta,
lumen alla vihreän monet sävyt,
eri oranssit
ja monta mustaa.