Itsenäisyys, sairaus, yksinäisyys?

Onko itsenäisyys sitä,
että kun ihminen ei voi itse päättää syntymästään tai elämästään,
voi päättää kuitenkin kuolemastaan?

Vai olisiko se sittenkin hoitamatonta sairautta
tai yksinäisyyttä vailla lohtua ja toivoa paremmasta,
kuin unettomuutta,
joka vain pahenee nukkumalla?

Olisiko hänet voinut pelastaa se, että hänen näennäinen itsenäisyytensä
olisikin ymmärretty sairaudeksi
ja yksinäisyydeksi,
jossa ei ollut hyvä olla,
jota oletettu hoito vain pahensi
sumentaen,
pimentäen näköalat,
suurentaen esteet,
vääristäen mittasuhteet,
sammuttaen sen mikä oli hyvin,
karkoittaen läheiset,
etäännyttäen, etäännyttäen
kaiken.

Mikään ei ollut hänen vikaa.
Eikä itsenäisyys saisi ajaa ketään kuolemaan,
vaikka joku näkemystä puolustaakin.

Mutta niin kävi ennenkin heille, jotka olivat rajoilla, juoksuhaudoissa, tykinruokana.
Heille, jotka puolustivat.

Ja niin käy edelleen heille, jotka ovat ymmärryksen rajoilla, sen ulkopuolella
yksin poteroissaan, ymmärryksen toisella puolen,
maailman revittävinä,
toivottomuuden tykitettävinä,
unelmansa särkeneinä,
rikkinäisinä
enkeleinä
yksin

mutta eivät he ole yksin.






Heillä on toisensa,
toisten särkyneiden sirpaleet

ja ehkä jotain vähän suurempaa.

Hugo Simberg: Haavoittunut enkeli (1903)
kuva: kansallisgalleria

Reunalla

Välillä kaikki romahtaa.
Ne rakennelmat, joista sai turvaa ja lohtua
joko lakkaavat olemasta,
muuttavat muotoaan
tai kompastuvat omaan mahdottomuuteensa.

Mistä löytää lohtua silloin
kun sitä ei vain ole?

Kun loppukin maailman ohuista reunoista on mennyt muruiksi,
merkitystä ei löydy etsimälläkään
eikä edes sisusta ole mitään hyötyä?

"Voimia" toivottivat silloin kun maailmanjärjestys muuttui.
Ehkä tarkoitus oli hyvä.
Mutta olisin toivonut jonkun toivottavan (myös lapselleni silloin kun aikaa vielä oli):
"Olethan olemassa, vaikka voimasi loppuisivatkin."



Luulen että tämä hajotti lapseni.
Särki pienen enkelin.
Hän ei osannut olla voimaton.








Ei voimia aina tarvita.
Ei voimia aina ole.
Ei saisi syyllistää,
että jos ei ole voimia, et ole mitään.


Nyt jos koskaan tarvittaisiin sellainen maailma,
jossa voisi olla olemassa turvallisesti
ilman voiman muruakaan.
Saisi silti olla ja elää, vaikka tekohengittäen,
ja saada riittävät edellytykset tähän.



Kun putoan,

eikä pohjaa tule vastaan

ja jatkan putoamista tuntemattomaan,

muistan onneksi vanhan sanonnan:

"Kun oma pohja vajoaa niin armo yhä kannattaa."



Siinäkö se on.
Pudota armoon?
Riisua itsensä kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta,
tyytyä omaan voimattomuutensa
ja vain antaa armolle mahdollisuus?


Mitä se armo sitten on?
Sitäkö,
että uusi päivä tulee
vaikka en tehnyt asian eteen taaskaan mitään?
Kun lohtu loppuu,
silloinko armo alkaa?

  







Tällaista mietin
kun on ensimmäinen adventti
toista kertaa
tällä uudella kokoonpanolla,
ja silti tuntuu,
että olen tässä ensimmäistä kertaa,
ja niin olenkin,
ensimmäisen kerran toista vuotta,
eli taas ensimmäinen hetki uuden äärellä,
sen mahdottoman,
ei tähän totu ikinä,
en halua tottua.

Hirmuisesta marraskuusta selvittiin nippanappa (tiedän koska istun tässä).
Kahdet uudet hautajaiset, tasaisesti kuun keskellä ja lopussa,
muitakin menetyksiä (vaikka muille jakaa)
ja kuun alussa  oman lapsen hautakivi.
Painoin siihen kädenjälkeni
ja istutin lumen puuttuessa valkoisia kukkia,
ettei kivi olisi niin raskas.


Onneksi aurinkokin paistoi
jossain raossa,
jostain raosta.


Ja sitten tuli lumi, valaisten pimeää.