Sydän

Rakas enkelitytär!

En ole kirjoitellut.
En halua ajatella,
että olet kuollut.
Et ole sitä,
minulle.

Jos kirjoitan tänne,
muistan, että sinua ei ole.
Jos kirjoitan tänne,
muistan, että olet.

Muutama viikko sitten näin unta,
jossa sinulla oli paha olla.
Olisin halunnut halata.
En voinut.

Minulle tuli paha olla,
kun en voinut mitään,
edes halata
edes unessa.

Sitten tapasin hevosen. 
Se laski turpansa olalleni,
oli hiljaa.

Se oli hevosen halaus.
Se oli halipulahevonen.

Halasin tätä hevosta,
ja ajattelin 

"se olet sinä".

Iso ystävällinen eläin
toi lohdun

vielä suurempaan suruun.

(kuva viime kesältä)

Tuli nimipäiväsi.
Tuli ensilumi.
Tuli valkoista lammellesi.



Yhtäkkiä sain uutisen, että tätä hevosta ei enää ole.
Sillä oli sydän poskessa.
Nyt kaikki oli muualla,
siellä jossain,
sydän
ja koko hevonen.



Teillä oli sama syntymävuosi.
Hevonen eli neljä vuotta enemmän.
Saitko halini tämän 
sydänposkisen kautta?
Mitä tykkäät Banista?

(kuva viime elokuulta, pian 4v lähtöpäiväsi jälkeen)

Ja kun kävelin tuttua polkua kotiinpäin
eilen
polun vieressä on sydän.
Ei-kenenkään tekemä,
ei-kenenkään sulattama maa.

Siinä oli vain sydän.
Se on vain sydän.
Se on:
sydän.

En halua kertoa,
mitä ajattelen.
Tiedän

että tiedät.

kelluvat

Saako kuolleista kirjoittaa?
Miten saada vastaus
jos kuolleet ei puhu?

        Löysin siltasi.
        Se on tunneli numero 14H
        Vaalimaalla
        paikassa jossa kävimme vähän ennen kuin.

        Ajoin myös tietäsi pitkin.

            148

            14.8.

        Nämä numerot ovat syöpyneet minuun.
        Yritän säätää sarjaa olemattomaksi.
        Olisipa toisin.

Sinun tarinaasi pitäisi tuoda päivänvaloon
tavalla, joka ei satuttaisi liikaa
ketään.

Tarina kertoisi, kuinka tärkeä ja rakas
olet ollut,
olet.

Mutta miten vaikeaa se on.
Nämä jumit
prokrastinaatiot
solmukohdat
ja säilömättömät syksyn antimet.
            Vielä on omenaa, vähän puolukkaa.

Olen yrittänyt opetella, 
käynyt läpi draaman avaamista, pilkkomista, analysointia.
Ja nyt olisi sinun vuorosi

saada sanottua se
mikä on tärkeää?

        On ollut solmuja 
        vihreitä ja sitten mustia.

        Olen parsinut ja korjannut vaatteita
        jotka hankittu sen jälkeen kun.
        Silti niissäkin jo reikiä, 

        isoja hajonneita kohtia,
        haurasta kudosta.

Kuinka paljon aikaa on kulunut?


 



On kaipaus katsoa keltaista ja kelluvaa,
ajatella asiat
hyviksi ja pinnalla pysyviksi.

        Mutta eivät edes lehdet lammellasi kellu ikuisesti.
        Talvi korjaa syksyn,
        peittää ja piilottaa sen
        mitä vielä
        on.

On pysyttävä turvassa, lämpimänä.

Syntyy uusi muoto,
uudet alut.

        On etsittävä uusi turva
                ja oma tapa
                kellua.

Seuraavana päivänä

Taas yhdestä vuosipäivästä selvitty.
Tähän alkaa jo tottua.
     Tähän ei totu ikinä.

Entäs nyt?

Pysyt yhä kuolleena
vaikka fantasioin edelleen

ettei näin ole.

"Olet ja elät jossakin, opiskelijana
opit uutta
ja palaat kotiin
kun aika on riittävän kypsä."


Meillä muilla elämä jatkuu

tai se
mitä siitä on jäljellä.
Kaikki kerrokset yhtä aikaa.

   Sipulin ytimessä on suru ja kaipaus

mutta ympärille yrittää rakentua
jo muita kerroksia,
yhä enemmän

uuttakin.

   - maksa laskut
   - hoida kirjaston kirjat
   - huolehdi koira
   - muista lepo
   - kerää marjat ja sienet, säilö
   - kuivaa yrtit
   - tee suolakurkut
   - kastele, kastele
   - lepää
   - hoida itseäsi
   - muista lääkkeet ja mg-voide
   - lämmitä kaurapussi
   - tankkaa, myös mopo
   - kastele
   - ajattele, että et ole oikeasti kuollut

     vaan elät ja hengität askeleissamme mukana

          Until we meet again. 

ps) Sattumaa tai ei, tällä samaisella viikolla menehtyi nyt muitakin. Opiskeluaikainen ystäväni Israelista, auto-onnettomuus (okei, tapahtui jo aiemmin mutta kuulin siitä maanantaina 8.8.2022). Seuraavana päivänä Yön legendaarinen Jussi Hakulinen. Ja vielä veljeni nimpparina 10.8.2022 Vesa-Matti Loiri. Terveisiä toisillenne sinne tuntemattomahan tupaan! 

Meren sylissä

Lainaan mereltä syliä.

Annan sille varvasta,
pohjetta
reittä.

Lämmin kivi istuttavana,
paljaat jalat upotettuna
vihreään, pitkänukkaiseen
   kuin olkkarinmattoon.

Mikään ei pure
   vaan matto ottaa jalkapohjani vastaan,
      ei limainen mutta liukas,
         märkä
 mitä pehmein nukka,
  heiluva
    heiluen
       kivestä kiinni kasvaen.

(Miten eloton voi olla niin elollista?)

Itse vesikään ei pure

ei satuta
   ei liian kylmää
      eikä liian ankaraa,
         edes tänään
vaikka vesi vei Sinut
neljä vuotta sitten.

(Se kamalin päivä.)

Tämä on eri vesi,
silti vesi.

Nyt vesi vain on
ja oli
   tuli ja meni

kuten vuosipäiväkin tulee
   on
   ja menee.



Mietin pitkään
voisinko uida
kastautua kokonaan
antaa vedelle mahdollisuuden.
Kyllä ja ei,
minulla on kaikki maailman perusteet molempiin.

Lopulta päätän antautua hetkeksi
  uimalla
    vihreän heiluvan leväruohon yli

(vaikka hirvittää).
   "Edes hetkeksi vapauteen"
   tai ainakin illuusioon siitä
      

   sillä vesi on vapaus,
      vapaus on ikuisuutta
      ja ikuisuus on rakkautta (kirjoitti Hanna B).


Tarkastan tuntematonta vielä
polaroideilla
(niillä joilla näkee pinnan alle)
siltä varalta,
      jos vaikka,
entä jos.

Ja sitten:
   enpäs uikaan

sillä kaksi meduusaa
pitää vahtia
aivan vieressä

vallaten pienen uimatilani pinta-alan kokonaan.

(Mitäpä muusta merestä,
se ainoa kiviportaani on tässä,
hartaasti
vaivoin valittu.)

   Hyllyvät ja ajelehtivat kuultopussit!
   Kellumahetkeni sabotöörit!

   Miten vieras meri taas on.

Samalla tuttu

sillä se pieni sisämaan lampi

joka vei Sinut,

yllätti samana kesänä kun menit:
 
sieltäkin oli löytynyt meduusoja
   pieniä mereneläviä,
     pientäkin pienempiä.

(https://www.keski-uusimaa.fi/paikalliset/1451258)

      Ei niitä pitänyt löytyä,
      silti löytyi.
     

 Eikä sinun pitänyt kuolla, 

 silti kuolit.


Ja taas meduusat.

Taas uppoan jonnekin

mistä en pääse ylös,
   en osaa enää kellua,
     vajoan
       jatkan uppoamista
         kunnes pohja imee minut,
           tartuttaa jonnekin
             syvään liejuun.
               Hapettomaan 

                  pohjattomaan
                     tummaan
                         josta ei pääse pois.

En pääse vaikka miten yrittäisin,
ellei varasuunnitelmaa ole
enkä silloinkaan.

Miten taas kuolen
vaikka yritän elää.
 
Osaan uida ja sukeltaa,
tiedän
mutta ei se auta

kun mikään ei auta.

     Sitten muistan 
     sen joka, erotti meidät

mutta myös sama toisin päin:
veden kahdet kasvot,
kaikki kerrokset yhdessä.

Elämänvesi, kuolemanvesi, elämän.

Se, joka yhdistää ja pitää elossa
voi myös tappaa.
Auttaa silti elämään,
elämän paradoksi
  yhdistävä vesi
    elämän vesi,
kuoleman paradoksi,
  ikuisesti erottava
    kuoleman vesi
    

enemmän kai kuitenkin elämän,
   
    minä elän,
hengitän

vaikka veden alla,

kastelen luontoa jotta se eläisi


ja kallio on lämmin
tai hiekka
tai puu,

rannasta viis,
pysyn pinnalla nyt.

     Koirani on lämmin tuttu ja pehmeä.

Ja vesi
on itse ikuisuus,
  ikuisuus rakkautta
     ja rakkaus
       on 

           ääretön.

   Sen kerroin uimalla aiemmin lammessasi
   äärettömän rakkauden kasia,
   kauhusta kankeana
   (kuka olisi uskonut ?)

   koska rakkauteni Sinua kohtaan
   oli
   on
   ja tulee olemaan
   
   pelkoanikin suurempi.
   
   Kai tiedät sen?

  

Neljännen vuosipäivän iltana,
äitisi

Takkuja

 

Taas neljästoista. 

Jos näitä ei olisi, 
voisit olla täällä.

Kuukauden päästä "olet taas kuollut",
kaikkina muina päivinä elossa.

Mitäpä muuta voi
kuin tuoda kukkia haudallesi 
ja vielä toiset.

Mutta se kukkapeti, 
joka ei koskaan saisi kuihtua
on kuihtunut.
Ravinteiden puutetta ja kuivuutta...  

Kumpa jaksaisin raahautua puutarhalle.
Päivittäisin petisi.
Sijaisin sinulle
uudet kukkaset.

Nyt en ole jaksanut,
edes lääkäriin.

Oliko sullakin niin.
Et vain jaksanut enää.
Ja etsit omat keinosi,
omat väyläsi.

Miten rohkeita lapsia minulla onkaan.
Toinen uskaltaa päättää elämästä ja kuolemasta.

Toinen uskaltaa ratsastaa
ja hankki mopokortin.

Minä arkajalka ihmettelen ja nostan hattua rohkeuksille,
teidän molempien,
mutta en sille että lähdit.



Tahtoa kuitenkin oli,
vaan oliko se oma tahto,
vai pikemmin sairauden vääristämä,
pillerin pyöristämä?
          ?
          ?

Tämä on kehäni
josta en pääse irti,
yhä sinkoudun
laidalta toiselle.



Monta päivää myöhemmin
on saatu kukkaset,
ainakin muutama.
Ei enää neljästoista,
vaan kuu lopussa,
pian siskosi rippijuhla!
Mitäpä siitä tuumit?

Tämä juttu jäi kesken,
kuten koko elämä,
arki,
juhlavalmistelut.

Yritin vihdoin kesyttää surukiharoitani,
ihan oikeasti yritin.
Oli siis kampaaja varattuna.
Peruuntui.
Sain uuden ajan.
Sekin peruuntui,
koska lentsu,
koska korona,
nämä ajat,
pahoittelut,
harmi,
ei näille voi mitään.

Olin jo ottanut jäähyväiskuvat pehkostani,
joka alkoi kasvaa
kun sinä menit.

Mutta ei nämä hiukset tästä katkea,
mitä nyt luonnostaan
ohutta hamppua
latvat.



(Ajattelin pitkään, että annan kasvaa,
kunnes saamme hautakiven.)
(Kivi tuli, hiukset jäivät.)

Sitten ajattelin että annan kasvaa vaan.
(Meinasin kuitenkin leikkauttaa maaliskuussa 2020
mutta silloin tuli koronat eka kertaa
ja kaikki peruttiin.)

Elokuusta 2018 olen siis näitä kiharoita kasvatellut ja harmaannuttanut,
suoristuvat sitä kautta
enkä osaa hoitaa.

Jos hiukseni katkotaan,
miten käy suruni?
Onko minulla enää Surukiharoita?


Miksi on niin vaikeaa
saada yhdet hiukset leikatuiksi?


On myös vaikeaa olla leikkaamatta.

    Olenko se nainen piirroksestasi,
    jolla oli laineikas polkkatukka
    ja pahoinvoiva katse?

    Tuleeko minusta tämä nainen
    jos hiukseni poikkastaan?

On niin monia kysymyksiä
olotiloja
tunteiden ristiaallokkoa
kun toiselle on tulossa rippijuhlat
ja Sinulla ensimmäisellä
oli hautajaiset
(viimeisimmät "juhlamme").

Ja miten rippiristisi
tuli kiveesi.

    On vaikeaa luoda juhlatunnelmaa
    muistamatta sitä,
    että puutut.

On vaikeaa toteuttaa toisen toivetta
mustasta teemaväristä
ajattelematta samalla hautajaisia.

     On vaikeaa, vaikka miten olisi
     tai mitä tekisi.

Joten tuletko luoksemme
vaikka unessa,
pienenä tuulenvireenä,
perhosena
tai untuvana,
ihan miten vaan.

Kyllä sinut tunnen,
vaikka missä tai miten olisit.

    Ja rakkaus on ääretön,
    muistuttaa äärettömän rakkauden kivi.

     Aina sinua rakastan.

     t.äiti


PS) tuntui ensin karmealta, kun rusopajuangervot puhkesivat taas kukkaan. Että olisit taas enemmän kuollut, tämä kamala kasvi kädessäsi rannalla, voisimpa unohtaa sen mitä en halua uskoa. Mutta sitten tajusin
      ehkä jokainen näistä kukista
      onkin tervehdys Sinulta, 

      ja jokaisen kukkasen kohdalla haluat kertoa
      että Sinulla on asiat nyt hyvin,
      etkä kärsi enää
      koskaan.

Olit myös kiitollinen siitä, mitä oli. 
Kiitit elämästä.
Me kiitämme sinusta.
Aina rakkaamme.

Muistopaikalla 23.6.

Olen ollut levoton ja uupunut,
kärsinyt valon välkkeestä ja vilkkeestä.
tullut huono olo
(melkein kaikesta).

Kaivannut pysähtymistä,
että asiat vain olisi,
ilman liikettä.

Tässä muistopaikalla on nyt niin.
Vaikka heinät heiluu ja 
valo vilkuttelee omiaan

tilanne on ja pysyy,
(vaikka en sitä haluaisi).

Ainoa pysyvä asia on se,
että olet mennyt.

Hengitän.

Rakasta lasta ei ole enää täällä, mutta on muistopaikka, joka vihantana. 

Silti kastelin. 

Helteitä tulossa 

ja juhannus. 

Paikka on heinittynyt, vähän putsasin.
Mutta osa heinistä suojaa,
apilat auttavat,
pienet päivänvarjomme.

Kivet täynnä sydämiä,
elämän kivet,
kuoleman kivet,

silti kivet.

Rakkaus on ääretön.

 

Mustat mullat

Tuijotan mureaa multaa, 

rikkaruohoja 

ja kasvua,
jota ei (vielä) ole.

Haaveissa itää 

härkäpapua
   punajuurta 

      kurpitsaa 

ja elämäni ekat purjosipulit. 

Saadakseni satoa
vedän irti, 

(k)itken ja käännän

väännän kivet ja ruokin maan.

Kevät muuttui kesäksi.

Entä minä?

Haudallasi on kukkia:  
orvokit, kaunokainen, hopealehteä 

ja ruusu.

Yhtenä isona pilvenä ne olivat, kun viimeksi kävin.

Istutettu "toukokuun puolella",
nippanappa.
(Ainakin yritin.)

Pitäisi kai lannottaa.

     "Keskellä liljain ja ruusujen..."

Se on myös minun hautani.
Ja nämä ovat myös minun multiani.

Sama maa antaa eväät ja kasvun

ja kietoo kohtuunsa
Teidät, joita kaipaamme.
Mitä siitä versoo?

Sait taas seuraa. 

Muistatko Raimoa Kanadasta,
sitä ihanaa lettumiestä, 

kuten siskosi sanoi?

Kerro hänelle terveisiä
tai kertoiko hän sinulle?


Et ole käynyt paljon unissa,
tai jos olet, 

et ole silloin kuollut.
On ihan tavallista arkea
kuten joskus,

ihanaa.

Olet minulle elävä ja oleva,
mutta silti niin kaukana,
liian kaukana,

sattuu.

Mitä sinulle kuuluu,
Rakkaamme 18v?

Pakenen ikävääni
maan multiin,

mutta mitä enemmän pakenen,
sen lähemmäs ikävä tulee.

Se asuu kynsien alla,

varpaiden välissä
ja ihan joka paikassa.

"Ruusut ja orvokit, kukkaset nuo, oi ystäväin,
lempeä tuuli sun luoksesi tuo.
Jo huojuvat sinikellot, luo kutsuvat niityt, pellot
ja metsäinen rinne, oi ystäväin."
                                  (suom. L. Onerva)

 

VIERASKYNÄ.Niilo Rauhala

                    Metsän tumma viiva solisee,
                    eikä kukaan tiedä, mitä tapahtuu
                    maailman pysähtyneessä hetkessä.



                    
                    * * *

                    Hän istuu rantalaiturilla
                    katse vettä kohti.
                    Hän muistele elämää,
                    ei muista mitään.
                    Silmästä putoaa sadepisara,
                    ajatus jostakin,
                    pieni värähdys vedessä,
                    kevyt helähdys,
                    ja kohta ovat ohi kaikki hetket.

                    * * *

                    Valoisan yön läpi
                    näen veden kuullon,
                    nuoret kasvosi aikojen takaa,
                    yhä läsnä olevat sanat,
                    aalloista valonsa saaneet.


                    * * *

                    Mistä virta on lähtöisin?
                    Se kuvastuu silmiisi,
                    kun katson sinua.
                    Me olemme virta,
                    ja puiden kauneus kulkee mukanamme.










Teoksesta Niilo Rauhala (2020):
Puitten kauneus kulkee mukanamme. Atrain & Nord, Kemi

Tarina, jota ei ole

 

Rakas lapseni. Yhä kirjoitan sinulle, vaikka sinua ei ole. Tai ehkä olet, siellä jossain. En voi tietää.

Jos olisit luonamme, täyttäisit tällä viikolla kahdeksantoista. Täysi ikä, aikuisuus, mitä näitä nyt on. Uudenlainen tulokulma maailmaan, lähempänä aikuisuutta kuin vielä koskaan aiemmin.

Mutta sinä olet paikassa, jossa ei ole enää ikää, ei numeroita, kaikki aika on samaa. En tiedä, missä olet. Haluan silti ajatella että olet, turvassa. Olet olemassa, omalla laillasi.

Jos olisit ollut täällä viime vuodet, olisit halunnut muuttaa Turkuun. Sinulla oli haaveita lukion suhteen, ehkä olisit sinne päässytkin syksyllä 2020. Korona olisi kirpaissut, ehkä olisit muuttanut takaisin kotiin ainakin etäkoulujen ajaksi. Moni asia olisi mennyt uusiksi ja joustoa olisi vaadittu. Ehkä tämä olisi kuormittanut sinua kovasti, mutta uskon että olisimme selvinneet tästäkin. Aina on vaihtoehtoja.

Jos olisit täällä, sinulla olisi varmaan pian ajokortti, ellei jo nyt. Tulisin kyytiisi ja saisit lainata autoani. Pyytäisimme sinulta kyytiä. Ehkä siskonkaan mopovimma ei olisi niin kova, jos olisit täällä ja kuskaisit siskoasi. Oi miten ihanaa se olisi. Ajelisitte kahdestaan jossakin. Manailisin bensanhintoja, menisitte silti.

Kun olisit toipunut, olisit löytänyt itsellesi uuden liikuntaharrastuksen. Ehkä joogaa tai mindfulnessia, jotain rauhallista. Olit taitava pelaaja, mutta keho oli lujilla. Olisit tarvinnut uusia tulokulmia asiaan, tukea ja lohtua sekä keholle että mielelle. Ehkä olisit aloittanut psykofyysisen fysioterapian, niinkuin minä tein. Olisitko tykännyt sellaisesta?

Ehkä pelaisit isäsi kanssa shakkia. Ottaisitte matsia, ja voittaisit melkein aina.

Pitäisit huoneesi siistinä, etkä antaisi meidän sotkea sitä. Kujeilisit siskosi kanssa, lainailisitte toistenne vaatteita. Söisit jäätelöä kanssamme ja tulisit puhaltamaan kakkukynttilät kotiin. Laulaisimme sinulle, olisit vähän nolona.

Olisit olemassa kanssamme, ainakin silloin tällöin. Saisin halata sinua ja sanoa, että rakastan sinua. Hyvää tulevaa syntymäpäivää, rakas lapseni! 

 t.äiti

Ohjuksia, sirpaleita, valokuvia

 




Rakas lapseni.

Hyvä puoli tässä on se,
ettei Euroopan uusi sota
enää pääse Sinua satuttamaan.
Mutta minua se satutti,
sillä menetin Sinut,
taas.

Näin unta Ukrainasta.
Asuntoomme alkoi sataa ohjuksia.
Oli selvää, ettei sinne voisi jäädä.
Tuli kiire kerätä mukaan jotain,
aikaa olisi ehkä minuutti,
sitten pommisuojaan.
En ollut kovin hädissäni,
ehkä tiesin, että tämä on unta.

Sitten aistini terävöityivät,
näin valokuvasi.

Jos ottaisin ne mukaani,
kuluisi kallisarvoista aikaa.
Jos jättäisin ne tykinruuaksi,
en ehkä koskaan näkisi Sinua
edes kuvissa.
Se olisi liikaa:
en kestäisi menettää Sinua uudelleen.

Sitten muistin,
että olet jo kuollut,
ja jos minäkin kuolisin,
näkisimme varmaan taas.
Että ei hätää...

Kuitenkin dilemma:
pyrkiäkö pakoon,
ehdinkö pelastaa kuviasi
vai antaisinko olla?

Tähän ahdinkoon heräsin
ja taas itkin unissani
sitä itkua,
joka ei päivällä tule.


- - -

Rakas lapseni, on niin ikävä,
ja nämä ajat
on niin hirveät. 

Miksi ihmiset, tai ainakin jotkut
raatelevat toisiaan,
unohtaen myötätunnon ja empatian.
Miten "ihminen" edes pystyy sellaiseen?
Rikos ihmisyyttä vastaan.
Rikos elämää vastaan.

Sinä et ole kuitenkaan rikollinen,
yritit olla satuttamatta muita
(vaikka kuitenkin
teit niin).

Traumat kertautuvat, uusiutuvat,
samoihin haavoihin lyödään yhä uudelleen.

Kumpa jaksaisi keskittyä siihen hyvään,
joka monin paikoin kuitenkin versoo.
Yhteistyötä ja auttamisen halua.

Kumpa Sinuakin olisi autettu ja ymmärretty
yhtä suurella tarmolla.

Mekin olimme pakolaisia,
mutta ymmärrys ja tuki jäivät usein puolitiehen.
Ja veit traumasi hautaan.


Mitä voin tehdä?

Ystävänpäivänä

Tasapäivä, vuosipäivä, mitä näitä nyt on.
Ystävänpäiväkin.
Kolme ja puoli vuotta lähdöstäsi.

Joka kuun neljästoista
vie kauemmas,
mutta tuo lähemmäs.

Muistopaikkasi on hautautunut lumeen.
Jos ei tietäisi,
voisi luulla vaan tavalliseksi paikaksi.
Lumen luoma illuusio.
Niin paljon kahlattavaa.

Kamera jäi kotiin.
Olisin ottanut kuvan kolmesta kukasta,
jotka tipautin hangelle.
Keltaista, vaaleanpunaista.

- - -

Hautakin on lumen peitossa.
Kivesi taakse on muuttanut uusi naapuri,
Mikko.

Paljon talven nuupauttamia kukkia hänellä.
Hautapaikan sulatus tapahtui lämpöpeitolla.
Pyysin Mikkoa tuomaan terveisiä
Sinulle.

Tuliko perille?





Koira kävi haudallasi
ystävänpäivän aattona.
Käveli ja pysähtyi.
Kaipaa sinua.
Niin kuin me kaikki.

Toistan itseäni,
enkä osaa kirjoittaa mitään hienoa.
Jos kirjoittaisin,
joka sanassa toivoisin,
että olisit luonamme,
etkä olisi lähtenyt.




Näin unta sinusta. Meinasit tulla mukaan,
mutta et tullut.
Joku yritti lohduttaa minua unessa,
että ei se haittaa ettet ole mukana,
koska olet kuollut.

Heräsin. Minä en tällaista lohtua halua.
Ei se ole mikään lohtu,
että sinulle kävi niin.

Minulla ei ole mitään paikkaa osoittaa vihaani.
En ole sinulle vihainen,
vaan sille,
että näin tapahtui.

Nielen vihani,
eikä se poistu.

En tiedä, 
mitä sillä pitäisi tehdä.
En vaan tiedä.

Silti kaipaan sinua, joka päivä.
Kaipaan ja rakastan.

Ystävänpäivä.
Kuka tai mikä
ottaisi vastaan.
Niin paljon kahlattavaa.

Vastalääkettä

Yhä valkoista.
Puut kumartuvat talven painosta.
Jos lumi on valo,
ovat puut valokaaria.

Hangella viipyvät myös pehmeän oranssin sävyt
sekä ne kaikki vaaleansiniset,
joita en olisi koskaan toivonut.
Se on kuolleen lapsen väri.
   
   En tiedä
   voinko enää koskaan
   nähdä toisin.

Pitkä tammikuu muuttui helmikuuksi.
Uusia alkuja.
Onneksi edes niitä.




Uudella kurssilla muistutetaan:
kill your darlings.
Kyllin huono vinkki minulle.

Tekisin mitä vaan,
jos voisin sinut elvyttää.

Eilen makasin haudallasi,
pehmeässä lumessa.
Jospa vaan tulisit luoksemme.

Mutta vaikka miten makaan
tai mitä tekisin,
   et sinä tule.

Sininen ei muuksi muutu,
vaikka valkoinen muuttuu.


Miten vaikea on päästää irti.
Luottaa, että teit oman valintasi
(tai se jokin sinussa).
Että sinulla on nyt rauha,
 
  vaikka meillä muilla
  ei.

On vaan loppuelämän kaipaus ja suru siitä, että näin tapahtui.

Väännän ratakiskosta:
let your darlings live

enkä lopeta hokemasta:
rakastan sinua
   aina
   aina
   aina,

vaikka maailmassa mitä kävisi.