Meren sylissä

Lainaan mereltä syliä.

Annan sille varvasta,
pohjetta
reittä.

Lämmin kivi istuttavana,
paljaat jalat upotettuna
vihreään, pitkänukkaiseen
   kuin olkkarinmattoon.

Mikään ei pure
   vaan matto ottaa jalkapohjani vastaan,
      ei limainen mutta liukas,
         märkä
 mitä pehmein nukka,
  heiluva
    heiluen
       kivestä kiinni kasvaen.

(Miten eloton voi olla niin elollista?)

Itse vesikään ei pure

ei satuta
   ei liian kylmää
      eikä liian ankaraa,
         edes tänään
vaikka vesi vei Sinut
neljä vuotta sitten.

(Se kamalin päivä.)

Tämä on eri vesi,
silti vesi.

Nyt vesi vain on
ja oli
   tuli ja meni

kuten vuosipäiväkin tulee
   on
   ja menee.



Mietin pitkään
voisinko uida
kastautua kokonaan
antaa vedelle mahdollisuuden.
Kyllä ja ei,
minulla on kaikki maailman perusteet molempiin.

Lopulta päätän antautua hetkeksi
  uimalla
    vihreän heiluvan leväruohon yli

(vaikka hirvittää).
   "Edes hetkeksi vapauteen"
   tai ainakin illuusioon siitä
      

   sillä vesi on vapaus,
      vapaus on ikuisuutta
      ja ikuisuus on rakkautta (kirjoitti Hanna B).


Tarkastan tuntematonta vielä
polaroideilla
(niillä joilla näkee pinnan alle)
siltä varalta,
      jos vaikka,
entä jos.

Ja sitten:
   enpäs uikaan

sillä kaksi meduusaa
pitää vahtia
aivan vieressä

vallaten pienen uimatilani pinta-alan kokonaan.

(Mitäpä muusta merestä,
se ainoa kiviportaani on tässä,
hartaasti
vaivoin valittu.)

   Hyllyvät ja ajelehtivat kuultopussit!
   Kellumahetkeni sabotöörit!

   Miten vieras meri taas on.

Samalla tuttu

sillä se pieni sisämaan lampi

joka vei Sinut,

yllätti samana kesänä kun menit:
 
sieltäkin oli löytynyt meduusoja
   pieniä mereneläviä,
     pientäkin pienempiä.

(https://www.keski-uusimaa.fi/paikalliset/1451258)

      Ei niitä pitänyt löytyä,
      silti löytyi.
     

 Eikä sinun pitänyt kuolla, 

 silti kuolit.


Ja taas meduusat.

Taas uppoan jonnekin

mistä en pääse ylös,
   en osaa enää kellua,
     vajoan
       jatkan uppoamista
         kunnes pohja imee minut,
           tartuttaa jonnekin
             syvään liejuun.
               Hapettomaan 

                  pohjattomaan
                     tummaan
                         josta ei pääse pois.

En pääse vaikka miten yrittäisin,
ellei varasuunnitelmaa ole
enkä silloinkaan.

Miten taas kuolen
vaikka yritän elää.
 
Osaan uida ja sukeltaa,
tiedän
mutta ei se auta

kun mikään ei auta.

     Sitten muistan 
     sen joka, erotti meidät

mutta myös sama toisin päin:
veden kahdet kasvot,
kaikki kerrokset yhdessä.

Elämänvesi, kuolemanvesi, elämän.

Se, joka yhdistää ja pitää elossa
voi myös tappaa.
Auttaa silti elämään,
elämän paradoksi
  yhdistävä vesi
    elämän vesi,
kuoleman paradoksi,
  ikuisesti erottava
    kuoleman vesi
    

enemmän kai kuitenkin elämän,
   
    minä elän,
hengitän

vaikka veden alla,

kastelen luontoa jotta se eläisi


ja kallio on lämmin
tai hiekka
tai puu,

rannasta viis,
pysyn pinnalla nyt.

     Koirani on lämmin tuttu ja pehmeä.

Ja vesi
on itse ikuisuus,
  ikuisuus rakkautta
     ja rakkaus
       on 

           ääretön.

   Sen kerroin uimalla aiemmin lammessasi
   äärettömän rakkauden kasia,
   kauhusta kankeana
   (kuka olisi uskonut ?)

   koska rakkauteni Sinua kohtaan
   oli
   on
   ja tulee olemaan
   
   pelkoanikin suurempi.
   
   Kai tiedät sen?

  

Neljännen vuosipäivän iltana,
äitisi