tiistai 4. kesäkuuta 2019

Ei mitään



On helpompia päiviä. Ne eivät ole helppoja, ovat vain vähän vähemmän vaikeita.

On vaikeita päiviä. Niitä on riittänyt.

Ja on päivistä vaikeimpia.
Silloin mikään ei toimi.

Hetket ovat vain pieniä hajonneita hiukkasia,
ja jokainen ajatuksen reunakin
on kipua, tuskaa, ikävää,
mikä on kehäpäätelmä,
mutta ei ole olemassa asiaa, joka ei muistuttaisi menetyksestä
ja jos on, en tiedä missä tai mikä se olisi. Kerro jos löydät sellaisen.


Yritän sitkeästi tehdä asioita joista pidän. "Suunnata ajatuksia toisaalle."
Ei onnistu.
Jos sinäkin pidit niistä, sattuu kun tiedän ettet voi enää kokea niin.

Jos edes koiran halaaminen ei lohduta, niin mikä sitten?
Ja kun koirakin kuolee, mitä sitten?
Mitä jää?
Eikö edes koira voinut sinua auttaa?

Kun näen jotain kaunista, muistan sinut ja viime kesän.
-Miten voisin nauttia näkemästäni, kun et ole täällä.
-Poissaolosi tekee minut tyhjäksi. Vaikka olen tässä, olen pois.
-En edes tiedä missä olen tai kuka olen.
(Jos näen varjoni, en edes ymmärrä, mikä se on.)

Mitä virkaa on kauneudella tai hyvillä asioilla, kun niitä ei voi jakaa kanssasi?

Maailma pettää. Ihmiset pettävät. Ohareita, peruutuksia, sitäsuntätä ja seliseli.
Kun hekin kääntävät selkänsä, joilta tukea ja ymmärrystä eniten tarvitsisi
ja tämä yhä uudelleen ja uudelleen,
en voi olla ymmärtämättä sinua.
Sinun maailmasi romahti.

Sinun tuskasi on nyt minun tuskani. Mutta mistä saisin voimaa karistaa sen pois.
Mistä löytäisin uusia siltoja. Kun sillat ovat palaneet karrelle,
voi vain jäädä nuolemaan haavoja (ja toivoa että edes yksi palkki jäisi putoamatta).
Olettaa, että jonakin päivänä asiat ovat edes hieman toisin.
Mutta eivät ne ole.
Mikä lohtu se sellainen on, joka ei lohduta mitään?

(Traumat kasvattavat uusia traumoja, sanotaan.
No sitten minulla on traumojen koko puutarha.
Villiintyneitä, pitkäjuurisia, sitkeitä. Muutama pienempi välipalaksi.
Yksivuotisia, monivuotisia.
Perinteisiä ja uusia lajikkeita.
Ne eivät kasva siellä, minne olen ne muka rajannut.
Ne kasvavat siellä, missä itse haluavat.)

Sinä olet vetenä, ilmana, maana ja tulena.
Elät joka solussa, hengityksessä ja ajatuksessa.
Et ole kuollut etkä tule sitä koskaan olemaan.
Olet minun elävä rakas lapseni,
villiversoni, rakkain taimeni,
se katkennut kukkanen
nyt ja aina.

Mutta minä olen
se pystyynkuollut puu,
jonka isäsi esitteli pikkusiskolle,
jota rakaistaisin,
jos vain pystyisin
ja uskaltaisin luottaa
ettei sekin johda lopulta
yhä suurempaan
kärsimykseen.

Jos en rakastaisi, en kärsisi.

Ihmiset on repineet tuosta puusta kuoret pois,
sanoi isänne, se teidän yhteinen.
En ajatellut sitä,
mutta niin se taitaa olla.

Mutta voi olla,
että juurissa
on vielä elämää.




(ja hengitys on totta, vaikka kukaan ei huomaisi mitään)














sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Kympin tyttö


On taas se aika vuodesta, kun suvivirsi soi.
Onnea heille,
joille soi.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.

Se rakkain kukkanen,
oma lapsi, joka ei enää ole täällä
on kuitenkin sydämessä ja mielessä
kaiken aikaa, kaikkialla,
ja on näin mukana
kuitenkin.

Hän oli kympin tyttö.

Halusi osata ja tietää,
saada hyvät arvosanat ja saikin,
kun tarpeeksi ponnisteli.
Oppi ja osasi kirjoittaa, analysoida, laskea,
lausua eri kielilläkin sellaista mitä moni muu ei edes suomeksi.

Mutta ei mikään arvosana tuo lohdutusta silloin
jos on rikki,
eikä hyväkään suoritus voi paikata sellaista mitä ei voi korjata
etenkään jos ei edes ilmaise kenellekään
miten hajalla on
ja jos joku kysyikin
hän vakuutti uskottavasti että hätää ei ole,
murrosikä on keksitty
ja niinpäs olikin.
Suurimmat haavat olivat hyvin piilossa ja syvällä.

Se mikä esti pyytämästä apua ja avautumasta kunnolla
tuli lopulta niin paksuksi muuriksi
ja taakaksi harteilleen
että tukahdutti hänet.

Vain hetkeä aiemmin hän halusi muuttaa Turkuun, parin vuoden päästä opiskelemaan. No katsotaan sitä sitten, sanoin.

Vain hetkeä aiemmin leipoivat kaverinsa kanssa ja asiat vaikuttivat olevan hyvin. Soittivat kitaraa, lauloivat, normaaleja ja iloisia nuorten juttuja.

Vain hetkeä aiemmin asiat olivat toisin,
tai ainakin luulimme niin.

Harkitsin hänelle skootteria ylläriksi. Ja nyt muutamalla kaverillaan on jo sellainen, kun ovat viisitoista. Kiiltävä pinta, kypärä päähän ja menoksi.

Minunkin lapseni on nyt viisitoista,
mutta mullan alla,
kukkien alla, niityn perhosena, taivaan tuulena.
Puut metsän huminoivat, mutta miten eri tavalla.

Ilmapallot sidottiin syntymäpäivänä hautaristiin, väliaikaiseen.
Olisipa kuolemakin väliaikainen, virhe,
teko, jonka saa muutettua toiseksi kun vielä vähän ponnistelen ja yritän.
Lyijykynällä tehdyt suunnitelmat voi vielä muuttaa toisiksi,
voihan?

Ei hän muuta Turkuun,
ei tarvitse skootteria,
ei juhlamekkoja,
ei kesätyöpaikkoja,
ei opiskelupaikkoja.
En voi kysellä ranskaa
en allekirjoittaa kympin todistuksia
kertoen, että kyllä vähempikin riittäisi mutta hienoa silti.

Toisaalta, eipä tarvitse pelätä liikenneonnettomuutta
tai sitä että jotain sattuisi.
Hän on tallessa ja turvassa nyt.

Mutta enkö osannut kehua lastani tarpeeksi,
enkö niin että hän olisi tuntenut itsensä
ehjäksi, sopivaksi, riittäväksi?

Halusin tukea lastani,
jakaa maailman kuorman,
auttaa elämässä eteenpäin
ja helpottaa kolhujen kanssa selviämistä.

Täysin vauriotta täältä ei selviä kukaan.
Miten moni muukin täällä on ollut pulassa
mutta siitä huolimatta
yhä olemassa.
Mutta kympin tyttö halusi oven kiinni: "Äiti mene pois."
Ja minä menin mutta en poistunut.

Hän teki sen itse.
Tai oikeammin: sairaus pakotti niin.

Se että hän olisi kokonaan pois,
ei läimäyttämässä oveaan,
ei kertomassa että murrosikä on keksitty,
ei saamassa rippiruusujaan, ei todistuksiaan enää,
ei kertomassa kuulumisiaan
tai edes kinaamassa siskonsa kanssa,
on liian kova pala nieltäväksi.
On ollut ja on yhä edelleen.
Täällä on liian hiljaista.
Pikkusiskot eivät voi olla ainoita lapsia.

On ajateltava toisin. Kympin tytön äiti keksii jonkun toisen tarinan,
sellaisen jonka pystyy sulattamaan.

Ja sinä tulit auttamaan tässä toisessa tarinassa, joka on muutakin kuin menetys.

Teidän pitäisi olla enemmän kiitollisia
, kerroit unessa isällesi.


Ehkä kiitollisuus tekee menetyksestä hiukan vähemmän murskaavan?
Ehkä kiitollisuus auttaa kunnioittamaan niitä päiviä,
joita meillä oli?
Kiitollisuus auttaa muistamaan niitä kertoja,
kun saatiin aloittaa kesäloma
vielä yhdessä.

Kiitollisuutta on siitä,
että 14 kesää ehti muuttua syksyksi,
syksyt talviksi,
talvet uusiksi keväiksi niin,
että olit kanssamme ja luonamme,
joka päivä.
Kiitos ja kukkanen tästä.


Tuon nämä kukat haudallesi.




Kiitollisuus ei kuole koskaan
ja rakkaus elää,
suorastaan voimistuu.