Ei mitään

On helpompia päiviä. Ne eivät ole helppoja, ovat vain vähän vähemmän vaikeita.

On vaikeita päiviä. Niitä on riittänyt.

Ja on päivistä vaikeimpia.
Silloin mikään ei toimi.

Hetket ovat vain pieniä hajonneita hiukkasia,
ja jokainen ajatuksen reunakin
on kipua, tuskaa, ikävää,
mikä on kehäpäätelmä,
mutta ei ole olemassa asiaa, joka ei muistuttaisi menetyksestä
ja jos on, en tiedä missä tai mikä se olisi. Kerro jos löydät sellaisen.


Yritän sitkeästi tehdä asioita joista pidän. "Suunnata ajatuksia toisaalle."
Ei onnistu.
Jos sinäkin pidit niistä, sattuu kun tiedän ettet voi enää kokea niin.

Jos edes koiran halaaminen ei lohduta, niin mikä sitten?
Ja kun koirakin kuolee, mitä sitten?
Mitä jää?
Eikö edes koira voinut sinua auttaa?

Kun näen jotain kaunista, muistan sinut ja viime kesän.
-Miten voisin nauttia näkemästäni, kun et ole täällä.
-Poissaolosi tekee minut tyhjäksi. Vaikka olen tässä, olen pois.
-En edes tiedä missä olen tai kuka olen.
(Jos näen varjoni, en edes ymmärrä, mikä se on.)

Mitä virkaa on kauneudella tai hyvillä asioilla, kun niitä ei voi jakaa kanssasi?

Maailma pettää. Ihmiset pettävät. Ohareita, peruutuksia, sitäsuntätä ja seliseli.
Kun hekin kääntävät selkänsä, joilta tukea ja ymmärrystä eniten tarvitsisi
ja tämä yhä uudelleen ja uudelleen,
en voi olla ymmärtämättä sinua.
Sinun maailmasi romahti.

Sinun tuskasi on nyt minun tuskani. Mutta mistä saisin voimaa karistaa sen pois.
Mistä löytäisin uusia siltoja. Kun sillat ovat palaneet karrelle,
voi vain jäädä nuolemaan haavoja (ja toivoa että edes yksi palkki jäisi putoamatta).
Olettaa, että jonakin päivänä asiat ovat edes hieman toisin.
Mutta eivät ne ole.
Mikä lohtu se sellainen on, joka ei lohduta mitään?

(Traumat kasvattavat uusia traumoja, sanotaan.
No sitten minulla on traumojen koko puutarha.
Villiintyneitä, pitkäjuurisia, sitkeitä. Muutama pienempi välipalaksi.
Yksivuotisia, monivuotisia.
Perinteisiä ja uusia lajikkeita.
Ne eivät kasva siellä, minne olen ne muka rajannut.
Ne kasvavat siellä, missä itse haluavat.)

Sinä olet vetenä, ilmana, maana ja tulena.
Elät joka solussa, hengityksessä ja ajatuksessa.
Et ole kuollut etkä tule sitä koskaan olemaan.
Olet minun elävä rakas lapseni,
villiversoni, rakkain taimeni,
se katkennut kukkanen
nyt ja aina.

Mutta minä olen
se pystyynkuollut puu,
jonka isäsi esitteli pikkusiskolle,
jota rakaistaisin,
jos vain pystyisin
ja uskaltaisin luottaa
ettei sekin johda lopulta
yhä suurempaan
kärsimykseen.

Jos en rakastaisi, en kärsisi.

Ihmiset on repineet tuosta puusta kuoret pois,
sanoi isänne, se teidän yhteinen.
En ajatellut sitä,
mutta niin se taitaa olla.

Mutta voi olla,
että juurissa
on vielä elämää.




(ja hengitys on totta, vaikka kukaan ei huomaisi mitään)