Vesiä

Suruvesi on kantanut minut tähän asti.

Olen uponnut, kellunut, uinut, jäätynyt, räpistellyt.
Lamaantunut.
Uponnut yhä uudelleen ja vielä syvemmmälle
 mutta noussut kuitenkin
   pintaan
     kuin ihmeen kaupalla
       (missä se kauppa on?)
tai ponnistanut pohjan kautta ylös.
Jäänyt mutaan,
mutta noussut sieltäkin.

Joskus olen kaivanut onkaloita vieläkin syvemmälle,
kaikkien vedenpohjaliejujen alapuolelle,
jotta saisi vain olla rauhassa
yksin luolassaan
kunnes pystyy taas
johonkin.

Ja tähän on tultu.


Kun surulla on reunat
ja vedellä rannat,
selviän.

Jos saan kellua rauhassa ylöspäin,
omalla painollani,
selviän,
vaikka en sitä edes huomaisi.

Mutta jos joku tulee ja painaa minut pinnan alle väkisin,
sinne mistä olen juuri tullut
tai sinne minne olen ollut välillä menossa
sitä en kestä.

Etkö soisi armoa minulle?
(Ja samalla itsellesi.)

Tämä on tarpeeksi raskasta ilman lisätaakkojakin.
Haluan kellukkeita, en kiviä.
Haluan höyhenet tai kidukset,
en panssareitasi.

Haluan elää
  suruni kanssa
      en väittäen, ettei sitä ole. 




Haluaisitpa sinäkin.