Hautakivi lapselle

Väliaikainen risti on haljennut,
teipit repsottavat,
risti on vääntynyt
ja
huutaa omaa väliaikaisuuttaan.

Uudet teipit eivät paikkaa halkeamaa (sielussa).
Uusikaan väliaikainen risti ei tekisi tästä tapauksesta väliaikaista.

Se on oikeasti tapahtunut.

Vaikka miten toivoisimme,
tämä ei ole väliaikaista,
vaikka miten haluaisin laittaa surun hyllylle
sievään pakettiin käärittynä
ja katsoa sitä kaukaa
varovasti vilkuillen,
unohtaen sen mitä en halua tietää.

En halua sanoa että lapseni on kuollut.
Minun lapseni elää aina
muistoina joka solussa,
sydämissämme.

Miten sellaisella voisi olla hautakivi,
joka elää?
Mutta voiko olla elävä kuollut,
tai kuollut elävä,
sosiaalisesti elävä
kuten radiossa sanottiin.
"Vasta sitten kun kukaan ei enää muista, tapahtuu sosiaalinen kuolema."

Hautakivi lapselle on nyt tilattu.
Päivä, jota en olisi tahtonut kohdata.


Ei ole ajatuksia,
ei tunteita.
On vain tyhjää tilaa.

Onneksi hautakivi voi näyttää ovelta, kun tarkkaan katsoo.
Ovi uusiin maisemiin?

Se mitä on,
on kiitollisuus niistä hetkistä,
jolloin on ollut väliaikaista.
Ja yhä on,
sillä lopulta
ainoa
varma
asia
on
muutos,
eikä sen suurempaa väliaikaisuutta voi olla.










Mikään vaihe ei ole pysyvä.
Jo huomenna
on ainakin hiukan toisin.