Tuijotan mureaa multaa,
rikkaruohoja
ja kasvua,
jota ei (vielä) ole.
Haaveissa itää
härkäpapua
punajuurta
kurpitsaa
ja elämäni ekat purjosipulit.
Saadakseni satoa
vedän irti,
(k)itken ja käännän
väännän kivet ja ruokin maan.
Kevät muuttui kesäksi.
Entä minä?
Haudallasi on kukkia:
orvokit, kaunokainen, hopealehteä
ja ruusu.
Yhtenä isona pilvenä ne olivat, kun viimeksi kävin.
Istutettu "toukokuun puolella",
nippanappa.
(Ainakin yritin.)
Pitäisi kai lannottaa..JPG)
"Keskellä liljain ja ruusujen..."
Se on myös minun hautani.
Ja nämä ovat myös minun multiani.
Sama maa antaa eväät ja kasvun
ja kietoo kohtuunsa
Teidät, joita kaipaamme.
Mitä siitä versoo?
Sait taas seuraa.
Muistatko Raimoa Kanadasta,
sitä ihanaa lettumiestä,
kuten siskosi sanoi?
Kerro hänelle terveisiä
tai kertoiko hän sinulle?
Et ole käynyt paljon unissa,
tai jos olet,
et ole silloin kuollut.
On ihan tavallista arkea
kuten joskus,
ihanaa.
Olet minulle elävä ja oleva,
mutta silti niin kaukana,
liian kaukana,
sattuu.
Mitä sinulle kuuluu,
Rakkaamme 18v?
Pakenen ikävääni
maan multiin,
mutta mitä enemmän pakenen,
sen lähemmäs ikävä tulee.
Se asuu kynsien alla,
varpaiden välissä
ja ihan joka paikassa.
"Ruusut ja orvokit, kukkaset nuo, oi ystäväin,
lempeä tuuli sun luoksesi tuo.
Jo huojuvat sinikellot, luo kutsuvat niityt, pellot
ja metsäinen rinne, oi ystäväin."
(suom. L. Onerva)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti