Rakas lapseni.
Hyvä puoli tässä on se,
ettei Euroopan uusi sota
enää pääse Sinua satuttamaan.
Mutta minua se satutti,
sillä menetin Sinut,
taas.
Näin unta Ukrainasta.
Asuntoomme alkoi sataa ohjuksia.
Oli selvää, ettei sinne voisi jäädä.
Tuli kiire kerätä mukaan jotain,
aikaa olisi ehkä minuutti,
sitten pommisuojaan.
En ollut kovin hädissäni,
ehkä tiesin, että tämä on unta.
Sitten aistini terävöityivät,
näin valokuvasi.
Jos ottaisin ne mukaani,
kuluisi kallisarvoista aikaa.
Jos jättäisin ne tykinruuaksi,
en ehkä koskaan näkisi Sinua
edes kuvissa.
Se olisi liikaa:
en kestäisi menettää Sinua uudelleen.
Sitten muistin,
että olet jo kuollut,
ja jos minäkin kuolisin,
näkisimme varmaan taas.
Että ei hätää...
Kuitenkin dilemma:
pyrkiäkö pakoon,
ehdinkö pelastaa kuviasi
vai antaisinko olla?
Tähän ahdinkoon heräsin
ja taas itkin unissani
sitä itkua,
joka ei päivällä tule.
- - -
Rakas lapseni, on niin ikävä,
ja nämä ajat
on niin hirveät.
Miksi ihmiset, tai ainakin jotkut
raatelevat toisiaan,
unohtaen myötätunnon ja empatian.
Miten "ihminen" edes pystyy sellaiseen?
Rikos ihmisyyttä vastaan.
Rikos elämää vastaan.
Sinä et ole kuitenkaan rikollinen,
yritit olla satuttamatta muita
(vaikka kuitenkin
teit niin).
Traumat kertautuvat, uusiutuvat,
samoihin haavoihin lyödään yhä uudelleen.
Kumpa jaksaisi keskittyä siihen hyvään,
joka monin paikoin kuitenkin versoo.
Yhteistyötä ja auttamisen halua.
Kumpa Sinuakin olisi autettu ja ymmärretty
yhtä suurella tarmolla.
Mekin olimme pakolaisia,
mutta ymmärrys ja tuki jäivät usein puolitiehen.
Ja veit traumasi hautaan.
Mitä voin tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti