Joka hetkessä olet kulkenut mukana
tänäkin kesänä.
Niissä askelissa,
jotka ovat ookoo.
Ja silloin kun suru ja kipu valtaa yhä sydämen,
joka solun,
repien taas kaiken.
Olet siellä,
olet tässä,
olet mukana,
olet ollut
ja yhä olet
(vaikkakin muualla),
sen pitää nyt riittää.
Enkeli haudallasi on vartioinut kukkasia,
vastaanottanut perhosia,
kestänyt kuumaa ja kuivaa,
tulevia sateita odotellen.
Mutta minttu peitti merkin kuolemasta. Se olikin vain päivä muiden joukossa!
Mikä helpotus.
Ehkä kaikki jatkuikin, oli vaan pahaa unta.
Ja tikkaita pitkin pääsee myös ylös,
ei vain alas.
Siinä on laiha lohtu.
Niin laiha, että tuuli vei sen mennessään,
mutta lohtu kuitenkin.
Ja kun tikkaiden viereen laittaa kukkia, voi katsoa niitä,
edes yrittää ajatella
jotain muuta.
ja ehkä joskus myös värit
jää kuitenkin harmaa,
ikiaikainen kallio
ja vesi,
joka hioo kiven
ja antaa elämän. Ja vie elämän.
Ja antaa uusia alkuja heille,
jotka niitä pystyvät vastaan ottamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti