Surun kiharoita: Novelli

Rakas H.

Tällaista satoa proosakurssilta. Autofiktion raiteille lähdettiin, mutta suru on tosi. Tarinan alku on lahja kurssitoverilta. Kumpa voisin kirjoittaa sinut takaisin eläväksi ja olevaksi. Vain rakkaus jää. äiti

PERHONEN (novelli)

Puheenhälinä täyttää aulan, konduktöörit naamioivat juoksunsa kireäksi kävelyksi. Rautatieaseman pronssikello kilahtaa tasatunnin merkiksi, mutta meidän aikamme on pysähtynyt. Seisomme puolisoni kanssa valtavan kellon alla. Huomaan hänen pitävän käsistäni kiinni. Ihmettelen tätä läheisyyden elettä, yleensä hän viuhtoo tai vaikenee omia teitään. Jokin on muuttunut. Kaikki on muuttunut.

Kyynelet hulahtavat silmäkulmistani. Puoliso pitelee käsiäni kuin kivimiehet lyhtyjään. Kuulutukset kiirivät asemahallissa, kaikkien muiden maailma jatkuu, elämä jatkuu. Meidän maailmamme ei jatku, sitä ei ole, valo on sammunut. Lapsemme on kuollut.

Se pahin, mitä ihmiselle voi tapahtua tapahtui. Meille. Minulle. Olenko edes äiti, kun hän joka teki minut äidiksi on poissa. Muualla. Menehtynyt. Jos olisin menettänyt puolisoni, olisin leski. Jos olisin menettänyt vanhempani, olisin orpo. Kun olen menettänyt esikoiseni, en ole mitään. Asia on niin kauhea, ettei sille ole edes nimeä. Minulle ei ole nimeä. Minua ei ole.

Ei ole enää muuta identiteettiä kuin olla kuolleen lapsen äiti. Ei se ole identiteetti. Ei se ole olemista. Se on asia, jota kukaan ei halua, jota kaikki karttavat, harva uskaltaa edes ajatella. Maailma on murskautunut ja kaikonnut ympäriltäni. Olen hajonnut ja kaikonnut itseltäni.

Vilkaisen aseman kellon viisareita. Vähän yli yksitoista. En tiedä miten päädymme junaan. Asemalla myydään auringonkukkia. Loppukesä, kesän loppu. Lastamme emme näkisi koskaan.

Matka kotiin ei tunnu päättyvän ikinä. Miten juna voi pysyä suunnassaan, kun koko maailma on suistunut raiteltaan. Maailma on tomua, atomeita, pikseleitä. Sanotaan, että hengitys kerrallaan. Se on liikaa. Enintään hiukkanen kerrallaan.

Puoliso tuijottaa junan ikkunasta vilisevää maisemaa. Hän ei huomaa minua, ei pidä enää kädestä, ei halaa. Istuu sentään vieressäni. Nojaan häneen vaivihkaa. Hänestä hohkaava lämpö lohduttaa hieman. Haluaisin käpertyä syliin, hän tuskin kestäisi sitä. Janoan läheisyyttä, jota hän karttaa. Suru eristää meidät toisistamme. Tekisi mieli huutaa koko vaunun kuullen, ettekö tiedä että maailman rakkain ja ihanin lapsemme on menehtynyt, mutta en tee mitään. Mitään ei ole tehtävissä.

Kaivan laukustani sämpylän. En pysty nielemään. Sämpylä päätyy jäteastian teräsnieluun. En riivi kelmua irti, en lajittele, se olisi turhaa. Kaikki on turhaa. Niin päätyi hyvä elämäkin roskiin, lahjakas lapsi, mennyt ja tuleva. Sinne meni soittotunnit, kielitaito, juuri valmistunut oikomahoito, nuoruus, lapsuus, vauvaikä. Kaikki se rakkaus jota hän sai osakseen on taivaan tuulia vaan. Ei se kantanut, riittänyt.

Kun mikään ei riittänyt. Ei terveydenhoito, ei sairaudenhoito, ei yritys tai yrittämisen puute. Niin tai näin, koko ihminen on menehtynyt. Häntä ei ole. Miksi kouluttaa ketään, jos elämä kuitenkin päättyy ennenaikaisesti. Miksi hoitaa sairautta, kun se kuitenkin johtaa kuolemaan. Miksi ajatella toiveikkaasti, eihän toivoa ole. Miksi kysyä mitään, kun vastauksia ei ole.

Kysyin papiltakin, miksi. Hän totesi miten aina vastauksia ei ole, vaihtoi sitten työpaikkaa. Edes surun ammattilainen ei tiedä, miksi.

Vaivoin löydämme automme kotiaseman parkkipaikalta. Puoliso ajaa lopun matkan hiljaisuuden vallitessa. On minun vuoroni tuijottaa ikkunasta. En näe maisemaa, vain säätilan, joka ei paista, ei sada, ei ole kylmä eikä kuuma.

Juna jatkoi kulkuaan pohjoiseen. Sieltä mekin tulimme kun odotin häntä, jota ei enää ole. Sitten asetuimme etelämmäs, olimme perhe, luulimme kaiken olevan hyvin. Mutta ei se ollut. Elämä oli huijaus. Ja nyt säälläkään ei ole identiteettiä, eikä minulla paitsi tämä ei-toivottu, julma, mahdoton, muodoton, kasvoton, hahmoton.

Hän joka teki meidät vanhemmiksi on poissa. Hän ei voi olla pois, vastahan hän oli täällä, halusi muuttaa opiskelemaan. Mutta muuttoavun sijaan pitäisi alkaa järjestellä hautajaisia. Miten järjestää hautajaiset ihmiselle, joka ei ole kuollut? Hänhän on muualla, emme vaan pysty tapaamaan, tällaista ei tapahdu, tämä on erehdys, väärä filmi. Tällaista tapahtuu vain kirjoissa tai elokuvissa. En halua tämän olevan totta. Kun otan asian puheeksi puolison kanssa, hän huutaa oletko hullu, etkö tiedä että hän on kuollut. Kuollut!

Miten voisin olla tietämättä. Joka aamu herään maailmaan, joka on yhä enemmän totta. Painajaiseni ei ole unta. En halua nukahtaa, koska en halua herätä. Joka aamu on edellistä kauheampi. En pysty hengittämään, eihän lapsenikaan voinut. Mutta ei minulta kysytä haluanko tai pystynkö.

Kuolema ei kysy, se on kutsumaton vieras, lampsii vain saappaat jalassa ja noutaa omansa. Pitäisi ymmärtää ja hyväksyä, mutta kuinka vaikeaa se on. Miksi minun pitäisi ymmärtää, eihän kuolemakaan ymmärrä. Tai mistä minä tiedän.

Hautajaisten jälkeen on vielä hirveämpää. Jos saimmekin aluksi osanottoja ja lämpimiä toivotuksia, nyt ne loppuvat. On kuulemma sururauha. Jokainen päivä on uusi maailmanloppu. Puoliso tuijottaa vain pelikonsoliaan, samaa peliä jota lapsemme pelasi. Pitääkö hän lapsen muistoa yllä vai yrittää paeta tilannetta, en tiedä. En voi katsoa valokuvia, en maalata, sillä alan itkeä enkä näe mitään. Jos kirjoitan, ulvon ikävästä. En kykene työhöni. Jos nukun, itken unissani yksin haudalla kun muut ilakoivat ohitseni. Herään itkuuni ja yritän selviytyä taas yhdestä päivästä.

Tulee korona-aika. Yhtäkkiä kaikilla on vaikeaa, en ole ainoa eristäytynyt. Toivon kuolemaa, pääsisipä ainakin lapsen luo. Jään kuitenkin eloon, en edes sairastu. Jopa korona petti.

Yritän keksiä mukavia asioita ja keskittyä elämään, mutta tuska ja ikävä valtaavat kaiken. Ne ovat syöpä, joka pimentää. Puhkoo renkaat. Tulee varjoksi auringon eteen. Viiltää keskellä pehmeää. Turvatyynyissäni ei ole ilmaa. Suru muistuttaa siitä, mitä emme pääse pakoon. Se muistuttaa omasta kuolevaisuudestamme, mikä ei haittaa. Kaipaan vaan häntä, jota ei ole.

Joku lohduttaa surun olevan rakkautta. En halua rakkautta, joka hukuttaa universumia suuremman tsunamin alle. Haluan lapseni takaisin.

Kysyn terapeutita, mitä ihmisestä jää. Muistot, hän sanoo, ja kertoo lapsenlapsistaan. Tuntuu entistä pahemmalta. Lopetan terapian. Suruni ei ole terapoitava sairaus tai edes mielentila, vaan epäsopiva iho, jonka alla on venyttävä.

Lapsen myötä kehostani katoaa osia. Jalkoja ja vatsaa ei ole. Olen vain reunat. Eräänä keväisenä iltana kävelen pellon laitaa. Näen pitkän varjoni. Ihmettelen kenen se on. Varjo ei voi olla minun, sillä se on kokonainen, vaikka minä en.

Keittiön seinäkello hajoaa. On taas kevät, en muista monesko kuoleman jälkeen. Sataa lunta, vaikka on toukokuu. Ostan kellotaulun, jonka reunalla väreilee perhosia. Yritänkö näin jouduttaa kesän tuloa, vaikka kesän päätteeksi rakas lapseni kuolee taas. Hän oli perhonen, niin kaunis ja täydellinen mutta lyhytikäinen.

Inhoan kevättä. Kevättä seuraa kesä, joka päättyy aina lapsen kuolemaan. Muistan pronssikellon asemalla. Muistan auringonkukat ja loppukesän, kesän lopun, ajan lopun. Muistan lapseni kiharat. Muistan sinertyneen käden, kuinka laitoin siihen kukkasen. Sininen on kuolleen lapsen väri. En halua ajatella sinistä.

Tahdon muistaa hänet, tahdon muistaa rakkauden. Muistan hänen hymynsä. Muistan vaaleanpunaisen, oranssin, keltaiset, vastavärit siniselle.