Yhtä aikaa kahta aikaa

 



Olen lukenut vanhoja juttujani.

En muista niistä mitään.
En muista edes kirjoittaneeni niitä.
Ja kuitenkin muistan.
Yhtä aikaa
kyllä ja en.


Olen elänyt yhtä aikaa kahta aikaa,
elämää ja kuolemaa,
mennyttä ja tulevaa.

Tai sitten
elämää ja elämän tapaista.
En usko kuolemaan.

Tästä päivästä on vaikea saada otetta,
se lipsuu kuin saippua.
Mutta käsiä pitää pestä
yhä koko ajan, tässä maailmassa.
Lipsutellaan saippuaa.
Saippuakauppias kiittää. Äättik saippuakauppias.

En ole unohtanut sinua,
vaikka unohdin luvun 14.

Nyt muistan,
että taas on 14.päivä.
Eilinen päivä oli valon päivä, Lucia seppelpää.
Ja Luciferus myös.
Kaksi kipinää silmissäsi viimeisenä iltana,
ne olikin perävalot.

Jos neljäätoista ei olisi, 
olisimme menettäneet vielä enemmän.
Olisimme menettäneet sinut jo aiemmin,
ne hetket, kun vielä olit luonamme
neljätoistavuotiaana.

Olen päässäni katkaissut ajan tuolta kohden kun jätit meidät,
kerinyt aikaa taaksepäin.
Ja jos ottaisi kunnon loikan,
pääsisimmekö noiden kipeiden kuukausien yli
aikaan, jolloin olisit taas luonamme, 15-vuotiaana?

Mutta ei niin voi tehdä.
En ole ajan valtias.
Voin vain kuvitella ja kirjoittaa sinut takaisin elämäämme.
Voin vain muistaa sinut,
olla unohtamatta,
ja rakastaa sinua
aina.