Seuraava päivä

SINISTÄ

Ensimmäiset askeleet
ovat aina huterat.

Sitä ne olivat sinulle, kun opettelit kävelemään.

Sitä ne olivat minulle,
kun yritin kävellä
sen jälkeen,

kun olit yhtäkkiä menehtynyt,
enkä edes tiennyt missä olit.

Rakas lapseni,
ensin sininen,
sitten elämän värinen
ja lopulta taas sininen.
Tätäkö tarkoittaa sininen hetki?
Sinisiä ajatuksia?
Luulin että se olisi jotain mukavaa
mutta tämä on enemmän kuin hirveää,
sanojen ulottumattomissa.

Jokainen askel on ollut vaikea
ja liikaa
kun jo oma hengityskin sattuu.
Miksi minä saan hengittää ja sinä et?
Miksi et olisi saanut?

Kuin olisin halvaantunut.

Sinänsä hyvä,
sillä tuska olisi liikaa.

Tämä oli väkivaltainen riuhtaisu.
Jäi vain kuoret ja nekin nyt rikki.

Juuri kun olin selannut katalogista skoottereita:
valkoinen vai musta?
Ja oltiin puhuttu tulevasta,
visioitu siitä miten pian lennät sinäkin pesästä,
kuinka aika juoksee,
pianon paikasta,
joka voisi tulla huoneeseesi
muuttoa odotellessa,
no mihin tuo tuoli, kysyin,
jonnekin,
vastasit
ja olit niinkuin ennenkin.
Siniset silmät.

Tulikin tyhjä paikka
ja pianosta hauta-arkku,
niin musta ja sisältä ontto, kaikuva.

Ja menit itse
sinne jonnekin
missä sinun on hyvä olla.
Voi kumpa voisimme uskoa aina niin.

En minä sinua halunnut vaihtaa.
En pianoksi, en skootteriksi, en miksikään.
Olisit kelvannut sellaisena kuin olit.
Ja kelpaat edelleen.
Ja me rakastamme sinua
aina aina aina
ja tästäkin eteenpäin.


Onneksi jätit villasukkasi meille.
Ne lämmittävät silloin kun on kaikista kylmintä.
En halua että jalkani muuttuvat sinisiksi vielä pitkään aikaan,
vaikka aikamuoto vaihtuukin koko ajan:
oli, on, olisi, en tiennyt, en ymmärrä, rakastan, tulen muistamaan.

Olet läsnä joka hetkessä.