Jonakin päivänä

On taas se aika vuodesta,
jolloin jokainen ajatuksen sirpale muistuttaa sinusta.
Voin sanoa taas,
sillä tämä on toinen kerta.
Monikon ensimmäinen ilmaus.

Kaksi vuotta sitten tänä päivänä
olit vielä elävä ja oleva.

Mutta sisältä syöpynyt,
sairauden sumuttama,
kahlitsema,
muualle muuraama,
tuulien tuivertama.

Kuitenkin
kuoresi pystyivät vielä:
siivoamaan huoneen,
aloitamaan koulun,
hymyilemän ystävälle
(joka otti sinusta kuvan)
ja muistuttamaan 
äiti murrosikä on keksitty.

No niinpäs olikin.
Olit kirjoittanut itsellesi ohjeet:
Smile. Pretend happy. Act normal. Don´t talk about death.

Et ollut vielä mennyt, kokonaan.
Olin sinusta huolissani.
Et halunnut kampaaja-aikaa, vaikka vähän aiemmin olit halunnut.
Et halunnut valopöytää, vaikka se oli ollut sinulle tärkeä.
Et halunnut uusia vaatteita, reppua.
Uusi kalenterisi oli pienin mahdollinen
ja musta.

Sinne mahtui kuolema,
suunnitelmista suurin.

Mutta en tiennyt siitä.
Kun kukaan ei tiennyt, tarpeeksi.

Äiti sulla on nätit hiukset.

Äiti tykkäätkö ajaa autoa? 

Vastasin että tykkään,
jos ei satu minnekään
ja matka sujuu.
Ja siitä se jossittelu vasta alkoikin.

Ihan kuin olisit halunnut varmistaa, jaksanko ajaa
muistopaikallesi
ja haudallesi?
Ja että kestäisin hiuksiani,
nahoissani,
itseäni.

Olit leikannut itsellesi
melkein samanlaiset hiukset
toki puolet paksummat
ja aina kauniimmat.

Minun on jaksettava.
Lupasin jaksaa sanomalla, että tykkään ajaa.
Tykkään, vaikka en haluaisi.
Tykkään,

koska on pakko

mennä eteenpäin,
vaikka haluaisin mennä taaksepäin,
kopata sinut syliin ja sanoa,
että olen tässä,
kaikki järjestyy,
asiat kyllä lutviutuvat,
ajan kanssa,

jaksetaan vielä hetki
yhdessä,
äiti on tässä,
luonasi.

Mutta en voi sanoa mitään.

Olet kuollut.
Poissa.

Enkelilapseni.
Rakkaani.

Jonakin päivänä

istut kuitenkin
auton kyydissä
kulokkeet korvillasi.
Hiljaisena, mutta olevana.
Katsot maisemaa, jonka ohi ajamme,
yhdessä.

Kringe.

Sherlok.





Jatkan matkaa.
Kuljet mukana,
aina.