Vuotoja

On ollut niin rankkaa,
että en ole voinut kirjoittaa.

Vanhat surut alla koko ajan,
niiden päälle uudet murheet,
yhteensä ylitsevuotavaiset.
    Padot murtuvat liitoksistaan... Painetta, painetta.




Aivoverenvuoto. Yksi sukulaisista on sairaalassa vieläkin,
halvaantui.
Viemärivuoto. Vesivahinko vaurioitti kotimme taas, remppa meneillään,
kuivatellaan.
Tietovuoto. Niinpä olen yksi uhreista minäkin, paikka, jonka nimeä en halua sanoa.
Yksi tuhansista.

Mitä seuraavaksi?

Veljellä syöpä, leikattiin. Odotetaan.
Leikkuriin menen minäkin. Pikkuvikoja.

Mutta täällä ollaan.
Lillutaan laineilla.
Henkäys kerrallaan.
Se riittää.
Sen pitää riittää.
Se riittää.

Opetit minulle, mitä on rakkaus.
Opetit minulle, mitä on äitys.
Opetit minulle, mitä on kaipaus.

Opetit minulle, miten eletään sen pahimman menetyksen jälkeen,
mitä kuvitella saattaa.
Miten sen jälkeenkin on elämää, vaikka
melkein kaikki on mennyt.
Aina jotain jää.
Aina jotain.
Aina.

Tänään en halua ajatella. Kun totuus on liikaa. En pysty ajattelemaan,
että olisit kuollut. Et ole sitä minulle.
Loihdin itselleni valemaailman, vaikka psykoosin, ihan mitä tahansa,
että kestäisin nämä tuskat. 

Pidän sinut elävänä, rakkaimpani.
Yhä poltan kynttilää, että näkisit tulla kotiin.
Yhä pidämme vaatteita kaapissasi.
Yhä luulen, että näin sinut, edes silmänräpäyksen verran luulin niin.
"Ole mulle vähän aikaa hän."

Ainoa, mihin ajatukseni yltää: olet turvassa. Sinun ei tarvitse kärsiä enää.
Et ole näiden uusien vuotojen uhri, et minkään niistä.
Näit maailman, myös sen julmuuden. Yritit paljon, ehkä liikaakin.
Uuvuit. Poltit siipesi. Hajosit. 
Mutta nyt et kärsi enää.

Olet turvassa ja tallessa, jossain paremmassa paikassa.
Siinä on lohtu.
Odota meitä.
Olethan siellä?
Odotathan meitä.