Epäuskoa

 












Voi hyvänen aika.
En vieläkään tahdo uskoa, että olisit kuollut.
Vaikka iso pahvilaatikollinen tuli kotiin, ja siellä uudet jalalliset hautalyhdyt.
Ne on vain kynttiläjuttuja.
Ja pahvilaatikko.
Paljon pehmusteita.
Miten voisit olla muka kuollut?
Vaikka laatikon teipit kirkuvat punaista,
en usko.
Puuilo puuilo, siinä lukee. 
Mitä iloa siitä että olisit kuollut?
Kun en usko, saan olla iloinen,
edes joskus,
vaikka asetan lyhdyt hautakivesi viereen.
Onneksi en ymmärrä kaikkea.
Tarvitsen paljon pehmusteita.

On ollut niin paljon muitakin vastoinkäymisiä,
että menehtymisesi ei vain mahdu tajuntaani enää.
(Jos on koskaan mahtunutkaan?)
Ulkoistan sen.
Olen kyllästetty muilla murheilla.

Sinä olet elävä,
rakkaani.

Mutta miksi en näe sinua?
Miksi en ole tehnyt sinulle ruokaa aikoihin?
Miksi et tarvitse mitään vaatteita?
Miksi en ole kuullut lauluasi aikoihin?
Miksi sinua ei tarvitse kuskata minnekään,
ei ehtiä, olla ajoissa tai vähän myöhässä?
Harkat eri paikoissa, ajat vaihtuvat,
miten pysyn mukana?

Nyt olet aina mukana.
Kysyn yhä
miten menee, mitä kuuluu?
Voitko jo paremmin?

Et ole kuollut.
Et minulle.

Olet edesmennyt.
Edeltä mennyt, 
sinne jonnekin.
Mennyt, menevä
ei voi olla kuollut.
Menevällä,
menneellä
tarina jatkuu,
ainakin tarina.

Toivottavasti siellä on asiat ok.
Teitä on iso joukko.
Perästä tullaan,
kun aika on.

Sitä ennen:
voithan hyvin rakkaamme?
Kerro terveisiä
tutuille,
vanhoille ja uusille.

Pidättehän huolen toisistanne?