Tämä blogi syntyi aiemmin,
mutta sai nimensä tänään
enkä ole kertonut
vielä
kenellekään
ainakaan nimestä
tai siitä,
mistä blogin voisi löytää.
Ehkä tällainen on surukin?
Se on olemassa
ja siitä pitäisi kertoa
mutta silti olla
rauhassa ja hiljaa,
suojassa.
Surukihara
vai surun kihara,
surunkiharat
vai surukiharoita?
Kuulostaa ihan japanilta ja melkein naurattaa.
Mutta vaikka miten päin pyöritän,
suru on silti sama.
* * *
Viisitoista vuotta sitten
tänään
oli laskettu päivä
rakkaalle vauvalleni.
Mutta ei hän syntynyt tänään
eikä vielä huomennakaan...
Syntyipä kuitenkin.
Ja varttui.
Vauvasta taaperoksi, taaperosta leikki-ikään,
leikkien koululaiseksi,
pieneksi, isommaksi.
Kasvun ihmettä.
* * *
Ehdit jo teini-ikään.
Ja kun olin huolissani,
sanoit:
äiti murrosikä on keksitty!
Ja niin olikin,
sitä minäkin.
Mutta aina on se mutta.
Ja tämä mutta tiesi,
että jotain outoa tihkui lävitsesi,
kun halasin.
Et ollut siinä,
mutta en ymmärtänyt
mitä se tarkoittaa.
Miten julma mutta.
Ja mitä ihmettä?
Sitten olit poissa.
Ja kuitenkin
lähempänä kuin aikoihin.
Piti päästää irti, että voisit kasvaa.
Päästin irti, hellästi.
Astuit kuolemaan.
* * *
Kevätpäivän tasaus.
Koska on surupäivän tasaus?
Onko se tänään?
Voiko sellaista ollakaan?
Kuka leikkaisi surun kiharat pois?
Vai annanko niiden
kasvaa vaan?
Kuinka pitkä köysi siitäkin tulisi?
Kampaaja jo soitti.
En vastannut.
Onneksi on lettinauhat,
mustat,
surunauhat.
Leikkasin ne itse sopiviksi.
21.1.19
VastaaPoistakaikki värit ovat liian kirkkaita kuolemalla
kuolema on haihtuvaa roosanpunaista
homehtuvaa vihreää ja ruumisruskeaa,
märkivän elämännesteen väristä
ja lapsen kuolema on
valkoista kuin tuli
taulukankaan valkoista
kerran maalattua,
pois pyyhittyä, etteivät värit olisi liian kirkkaita
kuolemalle
olisivat hiljaa,taitettuja
pojan kuolemaan ei musta sovi,
siinä on kontrasteja
kuolemassa on vain valkoista ja hiljalleen taittuvia
värejä
kangasta täytyy koskea hellävaroen
ettei se repeä
niin halpaa kangasta
niin kalliille kuolemalle
Miten paljon voi jokainen siveltimen veto
sattua?
ennen ruusut olivat vain ruusuja.
24.1.19
VastaaPoistaEdelleen sama päivä.
Taivaan halkaiseva huuto.
Matkamme pellonlaitaan,
radanvarteen.
Tuskaamme sykkivät valot
poliisiauto
paloauto
ambulanssi
raiteilleen pysähtynyt juna
keltaliiviset miehet jätesäkkeineen ja noukkimispihteineen
Rannekellonkappaleita.
Pala farkkujen vyötäröä.
Puolikas vitosen seteli, viivasuoraan katkennut.
Kuin luodin lävistämä pankkikortti,
katteeton.
Muuta ei sinusta.
Täydellisestä.
24.1.19
VastaaPoistaHäpeä ympäröi meidät.
Häpeä turhasta kuolemasta.
Äitinä, isänä, sisarena olemisesta.
Kaupassa katselen ostoskärryihin,
haen postin laatikosta hämärällä,
jätän jumpan väliin,
kierrän kaukaa tutuimmat kulmat,
vedän nimeni pois
kaikesta mistä vain voin
Olkaa kilttejä ja unohtakaa Minut!
Älkää kysykö mitä Meille kuuluu!
Olkaa tervehtimättä meitä surun häpeästä
näkymättömiä.
24.1.19
VastaaPoistaSinulla ei ollut lippistä
lähtiessäsi
sitä, jossa punainen härkä
sarvet levitettyinä on
valmiina hyökkäämään.
Sinulla oli siististi leikatut hiukset,
hyvin ruokitut lihakset,
nuorta vaaleaa partaa
pois kääntyvä katse,
kullattu kello,
beesinvärinen takki
liian ohut kylmään
joulukuun säähän
ja kiire
avaimet, joita tulit lainaamaan olivat jo taskussasi
isäsi valkean mersun
pysäköit huolellisesti ratapuomin viereen
28.1.19
VastaaPoistaTulipalopakkanen.
Tuli nuolee
tiukasti pakettiteipillä suljettua
älä avaa tekstillä
mustalla huopakynällä kirjoitettua
tukevaa kirjekuorta
sisällään olematon määrä
dna:ta
farkun vyötärökaistaletta,
napinreikää,
tikkausta,
vetoketjun yläreunaa
niin tuskallista kiirastulta,
bardoa,
helvetinliekkejä
karsit pihan hopeapajua,
sen hauraiksi kuivuneissa pölleissä
et tienyt palavasi
kotitakassa
28.1.19
VastaaPoista"Hei Jaana,
muistatko kun reilausmatkallamme ostit laskettelusukset?"
Kertakäyttölakanaan käärittynä kannoit ne olkapäälläsi
halki Euroopan metropolien.
Sukset olivat silloin niin kalliita.
"Pitäisikö meidän lotota?"
Sinun poikasi kuoli tammikuussa, minun
joulun alla.
Samana vuonna. Reilauskavereiden pojat.
Sinun poikasi kaatui lomamatkalla
skootterilla.Aivokuollut.
Minun poikani
aivokuollut
kaatui junan voimasta.
Ei tuskaa voi verrata.
Sinä irrotit itse lapsesi letkuista.
Meidän lapsemme irroitti itsensä
meistä,
kaikesta.
VastaaPoistaLiian kamalia juttuja
meille äideille,
jotka olemme syntyneet
lapsiamme rakastamaan,
vaikka maailmassa
mitä tapahtuisi
ja sitten tapahtui
ja vaikka mitä olisimme tehneet
se tapahtui silti.
Nyt emme voi
kuin jatkaa rakastamista
aina aina aina.
Se ei koskaan lopu.